Katkesiko eurooppalaisen miekkailun perinne vai ei?

Angelo_Domenico_Malevolti_Fencing_Print,_1763

Miekkailua 1763 (kuva: Wikipedia)

Heman, eli historiallisen miekkailun kohdalla on vanhastaan totuttu sanomaan, jotain tyyliin ”yhteistä historiallisille eurooppalaisille taistelutaidoille on se, että elävä perinne on ehtinyt katketa.” Noin luki minunkin hemahistoriikissa aikaisemmin, mutta onko asia oikeasti näin? Tarkemmin ilmaistuna täytyisi sanoa, hemassa keskitytään sellaisiin miekkailun tyylisuuntiin, joiden elävä perinne on katkennut, mutta miten on eurooppalaisen miekkailun elävän perinteen kanssa?

Tuliaseiden kehittymisen myötä miekat, keihäät ja muut teräaseet muuttuivat vanhanaikaiseksi ja käytännönläheisesti asioihin suhtautuvat eurooppalaiset jättivät vanhentuneet opit ja aseet sivuun. Mutta katkesiko miekkailun perinne ja suullinen perimätieto todellisuudessa? Mihin se katkesi? Siihenkö, että jotkut suuret mestarit oppeineen jäivät unohduksiin? Vai katkesiko perinne lainkaan? Nykyinen urheilumiekkailu on eurooppalaista perua, voi hyvin ja edustaa omalla tavallaan katkeamatonta ja elävää eurooppalaista miekkailutaidon perinnettä.

Elävästä perinteestä on jäänyt pois suuri kirjo erilaisia aseita, mutta katkesiko perinne siihen? Jos miekkailun historiaa silmäilee vähän tarkemmin, niin jo heman historiallisella aikakaudella aseet ja opit vaihtuivat vuosisatojen kuluessa. Ja varhaisemmissakin lähteissä tuodaan ilmi, että oppi on vuosisatoja vanhaa ja viitataan suoraan tai epäsuorasti unohdettuihin mestareihin. Aseet vaihtuivat hiljaksiin vuosisatojen kuluessa. Pitkämiekka syrjäytti yhdenkäden miekan ja kilven. Pitkämiekan varhaiset mestarin Johannes Liechtenauer ja Fiore dei Liberi kokosivat oppejaan vanhemmilta historian hämäriin kadonneilta miekkailun mestareilta. Philippo Vadi seurasi Fioren jäljillä, mutta pitkämiekka vaihtui muihin välineisiin italialaisessa koulukunnassa bolognalaisen koulukunnan käsittelyssä. Liechtenauerin koulukunta eli muutaman sata vuotta, mutta jäi rapiirin varjoon jne. Välineiden muokkautumisen loppupäässä ovat nykyaikaisen urheilumiekkailun välineet. Voidaanko sanoa, että perinne on katkennut, jos joitakin välineitä ei enää löydy ja oppimestareiden nimet vaihtuvat uusiin?

Das_Düsseldorfer_Stadtbild_I_1585-1806_Fußturnier_im_Schlosshof_1585_Kupferstich_von_Franz_Hogenberg

Miekkailutapahtuma Düsseldorfissa 1500-luvun lopulla (kuva: Wikipedia).

Katkesiko eurooppalaisen historiallisen miekkailun perinne, syntyäkseen tuhkasta uudelleen urheilumiekkailuna? Esimerkiksi Liechtenauerin pitkään elänyt perinne kyllä katkesi, mutta katkesiko eurooppalaisen miekkailun perinne jossain vaiheessa? Ei siinä oikeasti tainnut niin käydä…

Eräs urheilumiekkailija totesi minulle, että hän pystyy nimeämään valmentajansa valmentajia 1800-luvun puoleenväliin saakka. Ennen näitä nimettävissä olevia valmentajia on ollut muita, joiden nimet ovat hävinneet. Näiden valmentajien oppilaissa on olympiavoittajia ja myös kaksintaistelijoita, joita on kaiketi dokumentoitu vähemmän tarkasti, siitä sattuneesta syystä, että kaksintaistelut olivat ajan kuluessa muuttuneet laittomiksi ja olleet pääosin aina, oikeudellisia kaksintaisteluita lukuun ottamatta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan tässä yhteydessä mainita, että Suomessa 1930-50 -luvuilla opettanut italialainen mestari Edoardo Alaimo olisi ollut Suomessa nimenomaan paossa kaksintaistelun oikeudellisia seuraamuksia.

Onko miekkailun perinne katkennut siis sitä kautta, että välineet ovat muuttuneet? Liechtenauerin pitkämiekkaopit perustuvat vanhempaa messer-perinteeseen. Väline muuttui, mutta perinne jatkoi elämäänsä mukautuen uuden ajan haasteisiin. Joachim Meyerin 1500-luvun jälkipuoliskon pitkämiekkaopeissa ollaan miekkailusaleilla harrastamassa, ei niinkään tappamassa vastustajia. Liechtenauerin oppi muokkaantui ajan henkeen, mutta perinne ei siihen kuollut. Uudet opit syrjäyttivät Liechtenauerin koulukunnan, mutta eurooppalaisen miekkailun perinne jatkoi elämäänsä oppien ja aseiden muuttuessa. Kehityksen loppupäässä ollaan modernissa urheilumiekkailussa.

Kilpaileminen ei kelpaa eroksi urheilumiekkailun ja heman välille. Urheilumiekkailua harrastetaan myös ilman kilpailutavoitteita ja hemaa kilpailunäkökulmasta. Sekä urheilumiekkailusta, että hemasta löytyy useampia miekkailun lajeja. Heman sisällä pystyy tekemään nipun karkeita aikakausirajauksia keskiajalta 1800-luvulle ja sieltä suoraan urheilumiekkailuun, kaikki samaa eurooppalaista miekkailun perinnettä.

aa Final_Trophee_Monal_2012_n08

Miekkailua vuonna 2012 (Kuva: Wikipedia)

Urheilumiekkailun näkökulmasta eurooppalaisen miekkailun perinne on siis selkeän katkeamaton. Heidän näkökulmastaan hema-toiminnan tavoite eri aikakausien aseiden ja tyylien uudelleenherättämisestä vain vahvistaa ja tukee entisestään tätä jo olemassa olevaa vahvaa perinnettä. Näin ajateltuna elävän eurooppalaisen miekkailuperinteen kieltäminen on tarpeetonta vastakkainasettelua, jossa heman olemassaoloa perustellaan aika tyhjillä poissulkemisen argumenteilla.

Ehkä moderni elävä perinne ei ole sitä, mitä joku hema-harrastaja mahdollisesti siltä toivoo, mutta sekään seikka ei tee perinteestä katkennutta. Kuolleen eurooppalaisen miekkailuperinteen myytin ylläpitäminen ja levittäminen ei tee oikeutta miekkailun historialle.

Lienee syytä yhtyä urheilumiekkailijan näkemykseen ja tunnustaa, että tänäkin päivänä on valtava määrä miekkailumestareita, jotka opettavat miekkailijoitaan ja se on hieno todistus eurooppalaisen miekkailuperinteen elinvoimasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s