Miekkamiehen taskuopas

Wroughton solttu2

Kapteeni Frederick Wroughton julkaisi Lontoossa 1830 miekkamiehen taskuoppaan ”The Broad Swordsman’s Pocket Companion”. Kirjasen värikuvissa opastetaan kahdessa kuvassa Broadswordin seitsemän lyöntiä ja seitsemän varoasentoa ja niiden päälle  julkaisussa on kymmenen muuta opetuskuvaa ja yksi tekstisivu.  Hyvin tiivis opetusmateriaali. Ehkä se suunnattu ainakin osin myytäväksi myös miekkailua laajemmin taitamattomille siviileille.

kansilehden kuva

Ainakin yllä oleva kansilehden kuva näyttäisi vihjaavan siihen suuntaan. Kuvassa herrasmies puolustautuu  metsätiellä menestyksekkäästi kolmea roistoa vastaan aseenaan ehkä vain kävelykeppi ja kapteeni Frederick Wroughtonin miekkailuopit.

Saman tyylistä kuvastoa löytyy saman ajan saksalaisesta Friedrich Christian Christmannin vuonna 1838 julkaisemassa Theoretisch-Praktische Anweisung des Hau-Stoßfechtens –sapelioppaasta.  Christmannin oppaassa on mukana on  tilanteita, joissa siviilit puolustautuvat riidanhaastajia vastaan ilman asetta tai kepin kanssa.

Kapteeni Frederick Wroughton  Miekkamiehen taskuopas löytyy Sapeli-pääsivun alta täätä:

The Broad Swordsman’s Pocket Companion.

chr1

Friedrich Christian Christmannin opetuskuvastoa.

…ja Friedrich Christian Christmannin oppaasta lisää täällä.

Mainokset

Broadswordin tarina

Englantilaisen sotilassapelin oppien kanssa puuhaavalla Ilpo Luhtalalla on aito skotlantilaisen upseerin broadsword. Miekka ei ollut aivan halpa. ”Kallis, mutta kaunis pala historiaa”, toteaa Ilpo.

Hän osti miekan brittiläisestä militarialiikkeestä. ”Luotettava paikka, olen asioinut siellä ennenkin. Halusin pari aitoa legendaarista aikakauden miekkaa. Aikaisemmin hankin 1796 LCS:n (Light Cavalry Sabre) upseerimallin sapelin.”  Aikaisemmin hankitun kevyen ratsuväen sapelin menneisyydestä Ilpolla ei valitettavasti ole tietoa: ”Mutta lovien ja taustojen ja ajanjakson perusteella on ollut sotakäytössä Espanjassa tai Waterloossa. Mieluusti ajattelen jälkimmäistä”, heittää Ilpo.Broadswordin kohdalla on toisin. Ensin Ilpolla heräsi himo hommata kyseisen miekkatyypin edustaja ja etsinnän jälkeen löytyi sopiva miekka historian kera. Osa tarinasta on mukana miekassa itsessään kaiverruksin, osa myyntitiedoissa ja osan Ilpo kaiveli esiin itse: ”Etsin tietoja netistä ja kaikennäköistä löytyi”, kertoo Ilpo, ”Sieltä löytyi aika hyvin sata vuotta vanhoja yliopistolehtiä, kuvat veljesten hautakivistä, sotilaskuvat, kirkon lasimaalaus heistä ritaritamineissa miekan omistajan kantakortin ja sellaista.” Palasista muodostui surullinen tarina kahdesta liian nuorena kuolleesta veljeksestä. Kertomus täydentyi sotahistoriasta kaivetuilla tiedoilla.

norman kuva

Norman Sawers Scott.

Miekan alkuperäinen omistaja oli Second lieutenant, eli aliluutnantti, Norman Sawers Scott. Kyseessä on Mancesterin yliopiston hänelle luovuttama ”presentation sword” sen kunniaksi, että hän lähti Suuren Sodan alettua yliopistosta kesken koulun vapaaehtoisena upseeriksi. Tuolloin yliopistosta pääsi suoraan joukkueen johtajaksi.

Jo yliopistoaikana Norman käytti kaiken liikenevän vapaa-aikansa Officer Training Corpsissa, jossa hän voitti alokkaiden ammuntapalkinnon ja toimi ampumakerhon sihteerinä.

Saksan hyökättyä Belgiaan 4.8.1914, maan puolueettomuuden taannut Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Vielä samassa kuussa Norman jätti yliopisto-opinnot ja värväytyi vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Tästä hetkestä Yliopiston luovuttamassa miekassa löytyy muistona sekä rykmentti- että yliopistokaiverrukset, kun Norman värväytyi Kings Own Scottish Borderers -rykmentin 2.pataljoonaan joukkueenjohtajaksi.

london gazette

Norman Sawers Scott London Gazetten upseeriksi nimitettyjen listalla 30.9.1914.

2.Pataljoona nousi maihin osana 5. divisioonan 13. prikaatia Le Havreen Ranskaan elokuussa 1914.  Le Havresta se suuntasi länsi-rintamalle. Pataljoona osallistui Monsin ja Le Cateaun taisteluihin vielä elokuun aikana 1914, sekä syyskuussa 1914 Aisnen ensimmäiseen taisteluun.

norman kkortti

Normanin kantakortti.

Norman päätyi yksikkönsä mukana Ypresiin, jossa 5.divisioona otti rintamalohkon vastuulleen ranskalaisilta helmikuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä 1915. Rintamalohkon edessä oli tärkeä Kukkula 60, jonka saksalaiset olivat vallanneet ranskalaisilta Ypresin ensimmäisessä taistelussa joulukuussa 1914. Strategisesti tärkeä kukkula oli jo brittien saapuessa hankkinut synkän ja pelottavan maineen.

Panoramakuva Kukkulasta 60 huhtikuulta 1915. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi).

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Britit alkoivat pian kaivaa tunneleita kukkulan alle osana valtaussuunnitelmaa. 17. huhtikuuta 1915 kaikki oli valmista. Kello 19:05 englantilaiset räjäyttivät kukkulan alla kuusi miinaa, yhteensä noin 4500 kiloa räjähteitä, tuhoten suuren osan kukkulaa. Aivan suunnitelman mukaan hyökkäyksen alku ei mennyt, sillä kukkulalle rynnäköivät brittipataljoonat kärsivät joitakin tappioita räjähdyksistä. Mukana hyökkäyksessä olivat myös Kings Own Scottish Borderersit.

pborn358

Yksityiskohta Fred Rown maalauksesta.

Kukkulalla 60 räjähdykset repivät saksalaisia sotilaita kappaleiksi ja tuhosivat juoksuhautoja. Räjäytystä seuranneessa hyökkäyksessä britit surmasivat pistimin jäljelle jääneet vastarintaa tehneet saksalaiset ja ottivat 20 vankia. Noin 150 saksalaista surmattiin. Britit selvisivät kukkulan valtauksessa vain seitsemän miehen tappioin. Saksalaisten vastahyökkäys kilpistyi brittien konekiväärituleen.

pborn357

Yksityiskohta Fred Rown maalauksesta.

Saksalaiset pyrkivät valloittamaan kukkulan takaisin seuraava päivän aamuyön tunteina alkaneella hyökkäyksillä. Britit löivät suurin tappion takaisin kolme hyökkäysyritystä, mutta joutuivat väistymään kukkulalta saksalaisten tykistötulen vuoksi. Päivän päätteeksi britit valloittivat kukkulan takaisin ilta kuudenmaissa kahden pataljoonan voimin, joista toinen oli Kings Own Scottish Borderersin 2. pataljoona.

Saksalaiset jatkoivat kukkulan raskasta tykistötulitusta ja yrittivät vallata kukkulaa takaisin 20.-21.4, mutta hyökkäykset kilpistyivät brittien konekiväärituleen.

23.4.1915 Norman Scott kaatui puolustaessa Kukkulaan 60. Kuollessaan hän oli lähteistä riippuen 19- tai 20-vuotias. Joukkueen kersantti kirjoitti kirjeessään Normanin vanhemmille seuraavasti: “Please pardon a stranger at such a time, but on behalf of the N.C.O.’s and men of his old platoon, allow me to express our heartfelt sympathy with you and Mrs. Scott in your great loss. I worked with Mr. Scott for several months and could not wish for a better officer, well up in his work and cool under fire, fair-minded to his men and always a gentleman. Your loss is also ours, and I sincerely trust that time will deaden your grief for one who bravely died fighting for his country.”

The painting is by Fred Row, RI, who completed numerous war pictures and paintings. This picture depicts an episode during the Defence of Hill 60, South of Ypres on the Western Front, over the period 19-21 April 1915.

Fred Rown taidemaalaus vuodelta 1926 Kukkulan 60 puolustuksesta 19.-21. huhtikuuta 1915.

Normanin kuoltua taistelu kukkulasta jatkui. Saksalaiset valtasivat kukkulan takaisin toukokuun alussa kaasukranaattien avulla ja se säilyi saksalaisten hallussa pari vuotta.

7.6.1917 Messinesin taistelussa britit räjäyttivät tunneleissa saksalaisten linjojen alla 450 000 kiloa räjähteitä tuhoten Kukkulan 60 ja viereisen Caterpillar-kukkulan, sekä surmaten noin 10 000 saksalaista räjähdyksellä, joka on historian suurimpia. Räjähdyksen raportoidaan kuuluneen Lontoossa ja Dublinissa saakka.

ian scott

Ian Sawers Scott.

Normanin kaatumisen jälkeen hänen pikkuveljensä Ian Sawers Scott liittyi samaan rykmenttiin ja samaan pataljoonan aliluutnanttina.  Hän osallistui 1. heinäkuuta 1916 Sommen taistelun ensimmäisen päivän hyökkäykseen, jossa brittien ja ranskalaisten joukot hyökkäsivät Somme-joen lähistöillä. Ympärysvaltojen tykistö oli tulittanut saksalaisten asemia noin viikon ennen varsinaista hyökkäystä. Sitten brittien ja ranskalaisten jalkaväen oli määrä vallata saksalaisten puolustuslinjat.

Britit lähtivät etenemään kello 7:30. Mutta hyökkäystä edeltänyt tykistövalmistelu ei ollut toiminut odotetusti. Saksalaiset olivat kaivautuneet hyvin syvälle asemiinsa ja puolustukseen käytetty piikkilanka oli jäänyt monin paikoin ehjäksi. Saksalaiset nousivat nopeasti maan alta asemiinsa. Niinpä varsinkin britit joutuivat monin paikoin hyökkääjien tappavaan tykistö- ja konekiväärituleen.  19-vuotias Ian Sawers Scottin joukkue lähti ensimmäisten joukossa hyökkäykseen aikaisin aamulla ja hän kuoli lähes välittömästi edetessään joukkueen johdossa kohti saksalaisia asemia. Todennäköisesti tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa.

london gazette2

Ian Sawers Scott London Gazetten upseeriksi nimitettyjen listalla 22.3.1916

Tuosta Sommen taistelun ensimmäisestä päivästä tuli Iso-Britannian armeijan siihenastisista tuhoisin. Britit menettivät päivässä lisäksi 58000 miestä joista 20000 kaatuneita.

Taistelu kesti viisi kuukautta ja siitä tuli suurin brittien koskaan käymä taistelu. Brittien ja ranskalaisten tavoittelemaa läpimurtoa ei tullut, mutta Ympärysvallat etenivät Sommella noin kymmenen kilometriä. Tuon etenemisen hintana oli 620 000 kaatunutta ja haavoittunutta.  Saksan tappiot olivat 460 000–600 000.

Normanin hauta Bedford Housen hautausmaalla Ypresissa. Ian on haudattu Knightsbridgen hautausmaalle Mesnil-Martinsartiin Sommen seudulle. Veljesten muistoksi on tehty ikkunamaalaukset manchesterilaiseen St. Chadsin kirkkoon.

Norman Sawers Scottin hauta Bedford Housen hautausmaalla Ypresissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

LÄHTEITÄ:

Ilpo Luhtalan haastattelut 30.6.-2.7.2018
Ilpo Luhtalan arkistot

Ancestry: Norman Sawers Scottin Kantakortti.

Army Tigers: Defence Hill 60 1st.battalion East Surrey Regiment april 1915

Daily Mail: Incredible century old panoramic images First World War battlefields taken fearless-British-cameramen risked life limb gather intelligence

The Queen’s Royal Surrey Regiment

The University of Manchester: World War I Centenary – Norman Sawers Scott

World War I Timeline: Hill 60

Ypres and the Great War: Hill 60

World WAR 1 Live:
17/4/1915 Ypres: Britain seizes the high ground
21/4/1915 Ypres: the British hold Hill 60

Wikipedia:
King´s Own Scottish Borderers
Sommen taistelu
Hill 60 (Ypres)
Battle_of_Hill_60_(Western_Front)
Hill 60, Ypres: the peak of mine warfare

ULULA-KOULULEHDET:

lehtijuttu

Artikkeli Ian kuolemasta Ulula-koululehdestä. Monen tarinan faktan alkuperä on vanhoissa koululehdissä, joita löytyy World War 1 School Archives-sivustolta. Tämän artikkelin tekoon on kuitenkin käytetty pääosin välikäsien antamia tietoja. Näistä lehdistä voisi tarinaan löytyä täydennystäkin, mutta ajanpuute määritteli sen miten syvälle aiheeseen oli mahdollista uppoutua…

World War 1 School Archives

World War 1 School Archives:Manchester grammar school: Ulula-koululehdet

ULULA numero 5 /1915. Lehdestä löytyy mm. ilmoitus Norman Sawers Scottin kuolemasta sivulta 71 ja kuvausta Kukkulan 60 taistelusta sivuilla 72-75.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sapelioppia Friedrich Christian Christmannin tapaan

Christmann otsikkokuva2

Sapeli sivun alle on lisätty Napoleonin Keisarillisessa kaartissa palvelleen saksalaisen Friedrich Christian Christmannin Theoretisch-Praktische Anweisung des Hau-Stoßfechtens –sapelioppaan opetuskuvasto.

Reilut parivuosikymmentä Napoleonin sotien jälkeen, vuonna 1838, Christmann julkaisi yhdessä Dr. Pfeffingerin kanssa Theoretisch-Praktische Anweisung des Hau-Stoßfechtens –sapelioppaan. Kirjassa käydään mm. läpi erilaisia taistelutilanteita, kuinka sapelilla taistellaan sapelia, pistintä ja ratsupeistä vastaan. Mukana on myös tilanteita, joissa siviilit puolustautuvat riidanhaastajia vastaan ilman asetta tai kepin kanssa.

Kirjassa on varsin mielenkiintoinen opetuskuviensarja, joka löytyy täältä.

Christmann otsikkokuva1

Huttonin sapelin opetuskuvia

alfred hutton

Alfred Hutton.

Sivustolle on lisätty ”pääsivuihin” Sapeli -sivu. Sen alle on visiona kokoilla sapeliin liittyvää asiaa lähinnä omaan käyttöön, mutta josko niistä olisi iloa jollekin muullekin.

Ensimmäisenä kasasin Alfred Huttonin (1839 – 1910), englantilaisen miekkailumestarin ja sotilaat sapelin opetuskuvia, jotka löytyvät täältä. Kuvat ovat Huttonin kirjasta Cold Steel – A Practical Treatise on the Sabre vuodelta 1889

”Nää Könsät vanhat puut”

2016-07-14 001

Hukareita Kuopion museossa (Kuva: Mika Vesterinen)

Kuopio museon lasivitriinissä roikkuu kaksi mielenkiintoista miekkaa…

Ne ovat hukareita Suomen Sodasta 1808-09. Toinen ruotsalainen ja toinen venäläinen. Osa Kuopion omaa historiaa, joka on täällä aika hyvin päässyt unohtumaan.

Hukari, ruotsiksi ”huggare”, oli vakioase Savon rykmentin ja sen paikallisesta väestä kootun Kuopion komppanian sotilailla. Hukari oli myös aktiivikäytössä näillä kulmilla Suomen sodan aikaan. Tuolloin Kuopiossa ja sen lähiympäristössä taisteltiin paljon keväällä, kesällä ja alkusyksystä 1808: Jynkkä 15.3, Kuopio 12.5, Koivumäki 14.-15.6, Kuopio 1.7, Toivala 23.7, Julkulanniemi 9.8, sekä Paukarlahti ja Kuopio 25.-26.8.

Museon hukareita katsellessa vanha kiinnostus Suomen Sodan historiaan heräsi uudelleen ja päällimmäisenä ajatus, että hukari täytyy saada, onhan siinä jotain paikallishistorian liittyvää miekkailun historiaa…

Lapsuuteni Kuopiossa asuneena ja historiasta aina kiinnostuneena Suomen sota on ruokkinut mielikuvitustani pienestä pitäen. Olen ikäni asunut lähes näköyhteydessä 15.3.1808 käydyn Jynkän taistelun tapahtumapaikalta. Olen kolmannen polven jynkkäläinen ja kuullut lapsuudessani paljon kertomuksia taistelusta, mitkä ovat herättäneet kiinnostuksen ko. sodan historiaan laajemminkin.

Tosin varhaisimmat muistot Suomen sotaa liittyen ovat pari hassua väärin ymmärrystä varhaislapsuudestani. Minulla on mielikuva, että olen hyvin pienenä käynyt tutustumassa Sandelsin joukkojen Toivalan asemien kaivantojen jäänteisiin. Muisto on niin kaukaa lapsuudesta, että mietin onko se edes totta. Onko sellaisia edes olemassa nykypäivän Toivalassa. Luulisi, että moiset kannattaisi käyttää nähtävyytenä hyväksi, elleivät ne sitten jääneet nykyisen Kallan Siltojen laajennuksen alle…

No, joka tapauksessa eräs muistoista esiin kaiveltu lapsuuteni pikkupoikien keskustelu kerrostalon pihamaalla todistaa tuon kaivantojen näkemisen todeksi. Keskustelin tuolloin kaverien kanssa, varmaan leikkiä suunnitellen, toisen maailman sodan Suomen sodista. Kaveri kertoi nähneensä sodan aikaisia oikeita juoksuhautoja. minä siihen kehuskelemaan ”niin minäkin, Toivalassa!”. Tästä syntyi väittely, jossa minun näkemys tuomittiin usealla suulla viisaampien osatessa kertoa, että olen väärässä, koska sota käytiin idässä. Minulle tuosta jäi pitkäksi aikaa suuri epätietoisuus. Olin nähnyt Toivalan aseman omin silmin, ja minulle oli kerrottu, että suomalaiset olivat näissä asemissa ja tuolla vastarannalla olivat venäläiset. Myöhemmin selvisi, että oli ollut olemassa ”toinen sota” kauempana menneisyydessä, jossa oli taisteltu Kuopion maisemissa, mikä ruokki pienen pojan mielikuvitustani.

Toinen koominen väärinymmärrys liittyi Savolaisten lauluun, tai siitä yleensä aina koulun juhlissa laulettuihin 1,9,10 ja 11 säkeistöihin. Lapsena ymmärsin sanat ”Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut” omalla tavallani näin: ”Jos kielin voisi kerto nää könsät vanhat puut”. Tästä viisastuneena ”Könsät” ruokkivat vilkasta mielikuvitustani. Kuvittelin Vanhoja muhkuraisia mäntyjä ja kuusia eli ”Könsiä”, jotka olivat nähneet hurjia taisteluja. Kun näin ”Könsän” saatoin kuvitella,  miten se oli nähnyt laulun sanoin ”Savon joukon tapelleen”. Mielikuvituskuvaelmaani ruokkivat muistikuvat Sven Tuuva -elokuvasta, joka asetti sen ”toisen sodan” minulle tarkemmin omalle paikalleen historiaan.

Vanhaa talvitien pohjaa lähellä lippumäkeä Petosella Kuopiossa. (Kuva: Mika Vesterinen).

Muutettuani 10-vuotiaana isovanhempieni kotipaikalle Jynkkään, kosketus Suomen sotaan muuttui konkreettisemmaksi. Kotipaikka oli kivenheiton päässä Jynkän taistelupaikasta. ”Vanha talvitie”, joka nykyään on kai jäänyt pääosin Petosen kaupunginosan jalkoihin, tuli hyvin tutuksi, koska siinä meni lapsuudessani hiihtolatu Jynkänlahdelta, Petosenlammen kautta etelään, ohi Lippumäen kallion missä kerrottiin suomalaisten komentajan J. Z. Dunckerin tähyilleen tietä pitkin lähestyvää 3000 venäläisen osastoa. Tuttu oli maakannas, jonka suojista suomalaiset kävivät ensimmäiseen viivytystaisteluun Jynkänlahden pohjukassa ja tuttu oli myös Jynkänlahden suun kapeikko, toisen kahakan tapahtumapaikka, jossa suomalaiset torjuivat 300 ratsuväkimiehen rynnäkön. Lapsena sitä pohdittiin, miten ne venäläiset olivat siihen kapeikkoon voineet mahtua rynnäköimään sadoilla ratsuilla…

Aiheesta kiinnostuneiden kaverien kanssa pelattiin Suomen sotaan liittyviä itse tehtyjä strategiapelejä, joita tuolloin kutsuttiin ”karttapeleiksi”. Niiden pohjiksi jouduttiin kaivelemaan tietoa historian kirjoista, mikä lisäsi tietämystä aiheesta. Duncker, Malm, Von Döbeln, Sandels ja moni muu, muuttuivat myyttisistä seikkailu tarinoiden hahmoista mielenkiintoisiksi todellisiksi historian henkilöiksi.

Verjnuarmu Suomen sodan tunnelmissä  seinän kokoisessa kuvassa Kuopion Museossa 2016.

Kaukaan lähti liikkeelle tämän tarinan kaari…  siirrytään loppuun:  2016 kävin Kuopion museossa katsomassa savonmurre-metallia tekevän kuopiolaisen Verjnuarmu-yhtyeen Suomen sotaan 1808-09 liittyvän teemalevyn näyttelyn, jossa oli mukana sekä yhtyeen omaa rekvisiittaa että aitoja museoesineitä.

Toteutus oli viihdettä ja historiaa kiinnostavana ja hauskana pakettina. Ehkä Verjnuarmun osin fiktiivisen historiallisen tarinan kautta joku kiinnostui myös Suomen sodan historiasta vähän syvemmin, täällä tapahtumapaikoilla kun eletään. Pohjois-Savostahan löytyy monta mielenkiintoista tarinaahan kyseiseen sotaan liittyen.

Omiin silmiin sattui erityisesti hieman messerin oloinen Suomen sodan aikainen jalkaväen lyhyt sapeli, hukari. Se herätti vanhan kiinnostuksen Suomen sotaan, nyt enemmänkin tuon miekan kautta, sillä haluaisimme päästä miekkailemaan aidoilla hukareilla. Ongelmaksi näytti muodostuvan se ettei tuon tyypin miekkoja ollut missään tarjolla.

Kesällä 2017 otettiin asia esille Warusseppien Marko Saaren kanssa, josko häneltä saisi hukarit tilattua.

…ja nyt kesällä 2018 on päästy niin pitkälle, että  meidän tilaamat hukarit ovat Markolla työn alla. Lähitulevaisudessa julkaistaan artikkeli tai artikkeleita, miten hukarien valmistus etenee.

Savon rykmentin sotilaita.

Diederich Porath ja ruotsalainen rapiiri

porath2.png

Teksti: Seppo Kokki. Artikkeli julkaistu myös Savonmiekka.netissä.

Diederich Porath, aatelisnimeltään Didrik von Porat, (1645-1703), oli Ruotsin kuningashovin miekkailumestari 1600-luvun lopulla. Porath opetti miekkailua muun muassa Ruotsin kuninkaille Kaarle XI:lle ja Kaarle XII:lle.

Porath itse opiskeli miekkailua ilmeisesti Saksassa ja Ranskassa. Porath kirjoitti miekkailusta oppikirjan Palæstra svecana : eller Den adelige fächtare-konsten (vapaasti suomennettuna Palæstra svecana, tai ylväs miekkailutaito), joka julkaistiin vuonna 1693. Teos käsittelee rapiiria, ja pohjautuu selvästi rapiirin italialaiseen koulukuntaan. Teos on ruotsinkielinen, mutta siinä käytetään runsaasti italialaista termistöä. Johdannossa Porath nimeää suoraan Salvator Fabriksen, yhden tunnetuimmista 1600-luvun alun miekkailumestareista.

1600-luvun lopun Euroopassa miekat kehittyivät 1600-luvun alun pitkästä rapiirista kohti pienempää pukumiekkaa, ja Porathin kuvaama ase vaikuttaa kuuluvan juuri tähän muutosvaiheeseen.

Palæstra svecana on noin 130 sivua pitkä kirja. Kirjan alussa on esipuhe, jossa Porath ylistää Kaarle-prinssiä, tulevaa Kaarle XII:ta. Tämän jälkeen seuraa johdanto. Johdannon jälkeen on miekkailuteoriaa, joka sisältää muun muassa varoasentojen määrittelyn ja käytön, feinttien käytön ja taistelun erilaisia vastustajia vastaan sekä paljon muuta. Tämä osio on 45 sivua pitkä.

Kirjan neljäs osio sisältää ”oppitunteja” miekkailusta samankätistä vastustajaa vastaan (oikeakätinen vs. oikeakätinen). Oppitunnit vastaavat kutakuinkin muiden miekkailuoppaiden ”pelejä”. Oppitunnit on jaoteltu teeman mukaan, ja niitä on yhteensä 181. Tämä on kirjan ainut kuvitettu osio. Myös neljäs osio on noin 45 sivua pitkä.

Kirjan viimeisenä osiona on oppitunteja miekkailusta erikätistä vastustajaa vastaan (oikeakätinen vs. vasenkätinen). Näitä oppitunteja on 114. Tämä osio on sikäli kiinnostava, että harva historiallinen opus käsittelee vasenkätisten miekkailua kovinkaan laajasti.

Palæstra svecana on tiettävästi ensimmäinen ruotsinkielinen miekkailukirja. Porath itse kirjoittaa näin, eikä ainakaan toistaiseksi ole löydetty vanhempia ruotsinkielisiä miekkailuoppaita. Palaestra svecanan lisäksi Porath ilmeisesti suunnitteli ratsumiekkailua käsittelevän kirjan julkaisua, mutta kyseistä kirjaa ei ilmeisesti ole olemassa: Porath luultavasti kuoli ennen kuin pääsi kirjoittamaan toista kirjaansa.

porath1

Lähteinä käytetty itse Palaestra svecanan lisäksi Adelsvapen-nettisivua: https://www.adelsvapen.com/genealogi/Von_Porat_nr_1381. Tuon sivun teksti perustuu ilmeisesti Ruotsin ritarihuoneen arkistossa olevaan Porathin alkuperäiseen aateliskirjaan.

Palaestra svecana kuninkaallisen kirjaston nettisivulla

Korkean resoluution skannaus Palaestra svecanasta löytyy kuninkaallisen kirjaston sivulta: http://libris.kb.se/bib/2519056. Tekstin saa, kun klikkaa ”Visa/beställ digitalisering” ja sen jälkeen ylempi ”Läs fulltext”-linkki. Kirjaston käyttöehtojen mukaan skannausta ei saa suoraan levittää muille, mutta skannaus on kuitenkin heidän nettisivuiltaan kaikkien saatavilla.

Harmaasudet keskittyy rautakauden asetaitoihin

harmaasudet-2vs2

Harmaasudet ry on vuonna 1996 perustettu historianelävöittämiseen ja liveroolipeleihin keskittyvä helsinkiläinen yhdistys. Terästaistelu on ollut osa Harmaasusien toimintaa jo vuodesta 1997. Tuolloin terästaisteluharjoituksia alettiin järjestää viikoittain, ja viikoittainen toiminta jatkuu yhä. Taisteluharjoituksissa käytetään pääasiassa viikinkiaikaan painottuvia varusteita ja aseina pääsääntöisesti miekkaa ja kilpeä, keihästä ja kirvestä.

Haastateltavana oleva Julius Väliaho on vetänyt Harmaasusien teräasetreenejä vuodesta 2011 lähtien.

Treenaatte Oulunkylässä Helsingissä. Miten säännöllisesti?

Harmaasudet treenaavat kerran viikossa nuorisoasiainkeskuksen tiloissa, Oulunkylässä Helsingissä. Treenit ovat olleet tiistaisin viimeiset 15 vuotta, klo 17-20. Puhutaan siis kolmen tunnin treeneistä, joihin saa hyvin mahdutettua kattavat alkulämmittelyt, tekniikkaharjoituksia, taukoja, väliaikaohjelmaa ja kevyempää liikuntaa. Treenikausi on syyskuusta toukokuun loppuun, pois lukien syys-, joulu ja talvilomat ja muut pyhäpäivät. Viimeiset pari vuotta Harmaasusilla on ollut myös ns. vapaavuoro, eli treenisali on ollut käytössä vielä klo 20-21. Se on toiminut monikäyttövuorona, joskus siellä on treenattu rapiiria jotain live-roolipeliä varten, joskus suunniteltu näytösten koreografioita, dussakoitu, sparrailtu tai vain jutusteltu asiaan liittyvistä aiheista.

Aikoinaan ennen vapaavuoroa oli myös noin kerran kuussa sunnuntaisin neljän tunnin vuoroja, joiden aiheet vaihtelivat mutta keskittyivät usein myöhempiin lähteisiin. Sunnuntaivuorolla mm. käytiin läpi Paulus Hector Mairin sauvaa, leikattiin savea, kehitettiin harjoittelussa turvallisia yhdenkäden keihäitä ja harrastettiin panssareissa taistelua.

 

Miten paljon teillä on aktiivisia treenaajia?

Tyypillisesti Harmaasusien treeneissä on kymmenkunta osallistujaa, mutta säännöllisesti käyviä tai edes jossain määrin aktiivisia eli joitakin kertoja vuodessa käyviä treenaajia on helposti yli kolmekymmentä. Jos katsotaan kuinka paljon väkeä on treenien läpi kulkenut vuosikymmenten saatossa, luku on varmasti satoja.

Sukupuoli- ja ikäjakauma on vaihdellut paljon. 2000-luvun alussa treeneissä kävivät pääosin nuoret miehet. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut aikoja, jolloin säännöllisesti yli puolet osallistujista olivat naisia. Keskimäärin kaksi kolmasosaa osallistujista on perinteisesti ollut alle 28-vuotiaita, mutta keski-ikä on ollut nousussa.

harmaasudet-yleiskuva

Teillä on treenien tähtäin rautakauden asetaidoissa. Miten niitä käytännössä treenaatte ja löytyykö rautakauden lähteistä minkälaista hyödyksi käytettävää tietoa asetaidoista, taistelukuvauksista, varusteista yms. teidän avuksi?

Käytännön treenaamisen, treenikulttuurin ja lähdemateriaalin suhde on monimutkainen jopa tapauksissa, joissa on kohtalaisen kattavat kuvaukset ajanmukaisista harjoittelumenetelmistä ja asetaidoista. Nykyajan liikunta- tai kamppailulajiharrastuksen täytyy osin sopeutua siihen, mitä nykyajan ihmiset ja yhteiskunta siltä odottavat. Esimerkiksi monella ei ole aikaa tai motivaatiota harjoitella joka päivä aamuisin ja iltaisin, kuten vaikka Konungs skuggsjá ohjeistaa.

Lähdemateriaali ei myöskään lähes koskaan tarjoa selkeää ja monipuolista treeniohjelmaa itsessään, vaan se pitää usein luoda itse joko enemmän tai vähemmän lähdemateriaaliin nojaten. Rautakautisten asetaitojen osalta lähdemateriaalia on luonnollisesti vielä vähemmän ja se on pirstaleisempaa ja vaikeatulkintaisempaa. Rautakautisten asetaitojen lähdemateriaaliksi voidaan katsoa esimerkiksi arkeologinen aineisto eli aseet, varusteet, väkivallan jäljet luissa, tai kansatieteellinen/folkloristinen aineisto kuten keskiaikaiset saagat.

Käytännössä Harmaasusien treeneissä opetellaan rautakautisten aseiden turvallista ja monipuolista hallintaa. Tavoitteemme on hankkia osallistujille sellainen aseiden käsittelytaito, että he pystyvät omaa ja muiden ihmisten turvallisuutta vaarantamatta osallistumaan väkivallan simulointiin historianelävöitystapahtumissa tai live-roolipeleissä.

Pääasiassa treenimme perustuvat siihen, minkälaisia treeniaseita meillä on käytössämme. Yhdistykseltä löytyy parisenkymmentä 70-80 cm halkaisijan pyöreää vanerista keskikahvakilpeä, Viktor Berbekuczin elävöitysmiekkoja, kirveitä, puisia väkipuukkoja ja veitsiä, teräskärkisiä kahdella kädellä käytettäviä keihäitä, sekä kourallinen kumikärjillä varustettuja kevyitä heittokeihäitä. Nämä aseet ovat pääosin käyttöominaisuuksiltaan historiallisia esikuviaan vastaavia, pois lukien terävyydestä koituvat ilmeiset artefaktat.

Arkeologinen aineisto on siis pääasiallinen lähde, sillä esimerkiksi saagalähteet voivat olla monitulkintaisempia. Kuitenkin saagalähteistäkin löytyy käytännössä järkeväksi todettuja asetaitoihin liittyviä tiedonmurusia, kuten vaikka kilven pitäminen vinossa jotteivät heittokeihäät jäisi siihen kiinni ja hidastaisi kilpeä (Egill Kalju-Grimrinpojan saaga).

Treeneihin kuuluu:

  • Liikkumisharjoitteita ja jalkatyötä, tavoitteena lisätä koordinaatiota, etäisyydentajua ja -hallintaa ja ajoitusta
  • Lyöntiharjoituksia, joissa opetellaan lyömään miekalla tai kirveellä hallittuja, suoria linjoja terä edellä ja erilaisilla otteilla
  • Kilpiharjoitteita, joissa opetellaan kilven optimaalista asentoa eri etäisyyksillä, tuntemaan kilpeen kohdistuva paine ja sen suunta, kontrolloimaan vastustajan asetta tai raajoja kilvellä sekä torjumaan ja ohjaamaan aseiden iskuja sivuun kilvellä
  • Hidastusharjoituksia, joissa pysäytetään lyönnit ennen kuin ne osuvat panssaroimattomaan treenikaveriin
  • Liikesarjoja eli drillejä, joissa yhdistellään eri liikkeitä ja lyöntejä. Drillit voivat olla joko ennalta määrättyjä tai parin kanssa spontaanisti vaihe vaiheelta kehitettyjä.
  • Vapaata taistelua, jossa pari harjoittelee vailla ennalta sovittua kuviota tarkoituksenaan osua kevyesti tai pysäyttäen aseella toisiinsa. Tämä voi olla hidasta tai hyvinkin nopeaa. Jos on panssarointia, niin nopeutta voi nostaa ja viedä lyöntejä enemmän perille asti.
  • Pääsääntöisesti osuma-aluetta ei ole rajattu. Turvallisuuden nimissä aseilla harvoin pistetään, sillä miekat ja keihäät eivät jousta ja suojavarusteita ei juuri käytetä.
  • Joskus treenit on rakennettu pedagogisesti järkeviksi kokonaisuuksiksi, joskus mennään fiiliksen mukaan. Viime aikoina ollaan tehty paljon myös yhdenkäden keihäillä, ja painotettu aktiivista kilvenkäyttöä ja kilvellä “miekkailua”. Itse asiassa vähän samaan tapaan kuin Roland Warzecha, mutta erilaisella painotuksella: meistä kukaan ei ole tehnyt pahemmin miekkaa ja kupuraa, vaikka siitä olisi varmasti paljon hyötyä viikinkimiekalle ja -kilvelle.

Treeneissä on ollut myös tarkoitus kehittää treenaajien fysiikkaa monipuolisemmaksi ja paremmaksi, koska siitä on nähdäkseni paljon hyötyä: aseita käyttäneet henkilöt ovat varmasti olleet keskimäärin fyysisesti paremmassa kunnossa tai ruumiinrakenteeltaan kovan työn tekijöitä.

Tiukan lähdemateriaalin puute tuo myös tietyssä mielessä vapautta: kokeilemme mielellämme erilaisia tapoja käyttää ja hallita aseita, sekä miten erilaiset sääntöjärjestelmät, kuten vaikka osuma-alueet vaikuttavat aseiden käyttöön.

Tarkoitus on myös kehittää tuntumaa aseisiin ja niiden fysikaalisten ja funktionaalisten ominaisuuksien ymmärrystä, ei niinkään hirveän tarkasti tiettyjä tekniikoita. Näin jokainen saa jonkinlaisen käytännön osaamisen viitekehyksen, jonka perusteella voi sitten tehdä omaa tutkimusta tai arvioida lähteitä.

harmaasudet-muuri

Olette treenanneet myöhemmistä lähteistä messeriä, dussackia, Le Jeu fe la Hachen varsikirvestä, Talhofferin kilpiä ja Mairin varsiaseita. Miten yhdistät näitä oppeja rautakauden miekkailuun? Mitä hyödynnät mistäkin kustakin aseopista?

Messerin yhdistäminen rautakautisiin miekkoihin on luontevaa. Ensinnäkin messerillä ja monilla rautakautisilla miekoilla on samankaltaisia ominaisuuksia, eivätkä yksiteräiset miekatkaan olleet tavattomia itämerenalueen rautakaudella. Monissa rautakautisissa miekoissa on myös lyhyet kahvat, ja messermäinen peukalo-ote toimii lyhyillä kahvoilla varsin hyvin. Itse asiassa ennen kuin edes tiesin messerien olemassaolosta, olimme jo kehitelleet treeneissä luontevia tapoja käyttää miekkaa ja esimerkiksi messer-tekniikoista entrusthaw-durchlauffen/pnemeniä käytimme vastustajan kilven avaamiseen. Suomalaisia rautakautisia miekkoja tutkinut Mikko Moilanen on myös kertonut havainneensa tummumia miekkojen väistinten keskiosissa, mitkä voisivat esimerkiksi johtua siinä pidetyn sormen aiheuttamasta ruostumisesta.

Myöhäiskeskiaikaiset oikeudellisissa kaksintaisteluissa käytetyt kilvet ja itämerenalueen rautakautiset kilvet jakavat yhden tärkeän ominaisuuden: niissä on samanlainen keskikahvaratkaisu. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kilpeä pitää suoraan edessään, voi sen kummaltakin puolelta lyödä. Kilvestä tulee vähän kuin pyöröovi. Toki kilvillä on enemmän eroja kuin yhteneväisyyksiä: ne ovat eri kokoisia, toisia tuetaan maahan ja niiden käyttökonteksti on jossain määrin erilainen (rautakautisia kilpiä on käytetty paitsi oikeudellisissa kaksintaisteluissa kuten holmgångissa, myös sodassa). Kilven pyöräyttämistä ja sen eri puolilta lyömistä ymmärtääksemme olemme kuitenkin tarkastelleet Hans Talhofferin kaksintaistelukilpi-materiaalia. Suuri inspiraatio on ollut myös Hammaborgin youtube-videot, hekin käsittääkseni ovat lähestyneet kilven käyttöä myöhempien lähteiden pohjalta.

Dussakki taas ei sinänsä muotokielensä ja tekniikkarepertuaarinsa puolesta mielestäni liity olennaisesti viikinkiaikaan, mutta dussakointi tarjoaa halvan, helpon ja turvallisen tavan harjoitella intensiivisesti (lue: hankkia hienoja mustelmia), opetella ajoitusta ja ennen kaikkea etäisyyden hallintaa.

Varsikirvestä olemme harjoitelleet kaikista vähiten, johtuen aseen vaarallisuudesta. Varsikirveen ominaisuudet eivät oikein välity hyvin elävöitystaisteluun, edes hyvillä ja kattavilla panssareilla: niistä ei nimittäin juuri ole hyötyä hyvää varsikirveen iskua vastaan. Olemme kuitenkin kuriositeetista harjoitelleet joitakin kertoja varsiaseiden käyttöä Le Jeu de la Hachen avulla.

Paulus Hector Mairin varsiaseista yritettiin aikoinaan saada inspiraatiota sauvoihin ja keihäisiin, mutta panostus jäi lopulta aika vähäiseksi.

 

Mitä näistä myöhemmistä opeista treenaatte säännöllisimmin?

Myöhemmistä opeista sovellamme ehdottomasti eniten messeriä tekniikoiden vuoksi ja dussakkia yleisen ajoituksen ja etäisyyden hallinnan vuoksi.

harmaasudet-pino

Harmaasusien nettisivujen mukaan terästaistelu on ollut osa yhdistyksen  toimintaa jo vuodesta 1997. Käytettiinkö toiminnan alussa hema- lähteistä avuksi? Missä vaiheessa voidaan alkaa puhua hemasta susien toiminnan yhteydessä?

Tietääkseni toiminnan alussa ei käytetty juurikaan lähteitä. Alkuaikoina Harmaasusia kävivät tosin opettamassa ruotsalaiset elävöittäjät. Tämä oli käsittääkseni melko yksinkertaista, hieman dogmaattista opetusta. Puhuttiin ns. “English fivesta”, eli viidestä lyönnistä: suoraan ylhäältä, kämmenpuolelta, rystypuolelta ja jalkoihin samat.

Ehkä hemasta voidaan alkaa puhua siinä vaiheessa kun kilvet ja laadukkaammat miekat yleistyivät siinä vuoden 2003 paikkeilla. Silloin alkoi myös systemaattisempi lähestyminen aseiden käyttöön, kiitos silloisen treenivastaavan Johannes Lepän.

Johannes kävi myös Ilkka Hartikaisen bolognalaisen miekkailun kursseilla, ja hänen aikanaan erilaisia muita lähteitä tutkailevia sunnuntaivuoroja alettiin järjestää. Myös esimerkiksi Alfred Huttonin sapelioppeja yritettiin soveltaa rautakauden slaavi- ja madjaarisapeleihin, jotka olivat suosittuja elävöittäjien parissa.

Itse aloin myös etsiytyä muun Suomen hema-skenen piiriin ruvetessani treenivastaavaksi: halusin laajentaa osaamistani ja jatkaa normaalina treenaajana oloa. Painista ja messeristä Grieswarttin parissa sain paljon inspiraatiota, samoin myöhemmin saksalaisesta pitkämiekasta ensin Vorschlachissa ja sittemmin EHMSssä. Myös siinä 2010 paikkeilla alkoi Suomen elävöitystaisteluskene järjestäytyä hieman, ja Vaasalaisen Odins’ Guardin ja myöhemmin Ulvilan kaartin järjestämillä elävöitystaisteluviikonleireillä jaettiin tietoa, taitoja ja kokemuksia rautakautisen taistelun simuloinnista ja sen haasteista.

Tiivistettynä: Harmaasusien taistelutoiminnan olemuksesta voi olla montaa mieltä, mutta sekä se, että siihen liittyvä muu skene ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kehittyneet huomattavasti systemaattisempaan ja tutkimuksellisempaan suuntaan. Ja eikö se ole heman ydintä…

 

Niin, onko Harmaasusien toiminta sinun näkemyksen mukaan hemaa?

No, rautakautisten asetaitojen tutkiminen ja harjoittaminen on oikeastaan PHEMAa eli prehistorical european martial arts. Monet ovat varmasti sitä mieltä, ettei se ole hemaa, ainakaan sillä tavalla miten hemaa terminä nykyisin käytetään. Esimerkiksi kirjallisten lähteiden olemassaoloon monet vetävät rajan: jos niitä on, se on hemaa, jos ei ole, niin se ei ole hemaa. Mutta harvoin asiat ovat näin yksinkertaisia.

Siinä uudessa Eurooppalaiset historialliset kamppailutaidot Suomessa -kirjassa oli hyvin eroteltu erilaisia lähestymistapoja historiallisessa miekkailussa: rekonstruktiivinen, synkretistinen ja spekulatiivinen. Näistä rautakausijutut on spekulatiivisia, siinä missä vaikka saksalainen pitkämiekka on usein rekonstruktiivista ja vaikka buhurt synkretististä. Spekulatiiviseen systeemiin kuuluu pakostikin ekstrapolointia, eli tietämyksen tyhjien aukkojen paikkaaminen sillä mitä tiedämme muusta aineistosta. Kuitenkin spekulatiivisella menetelmällä pyritään rekonstruktioon, vaikka siihen ei koskaan päästä niin hyvin kuin vaikkapa 1500-luvun urheilumiekkailun osalta.

Niin ja monet hemaksi vakiintuneet aselajit, kuten pitkämiekka, voivat olla synkretistisiä! Vrt. sport vs. art -debatti, jota ollaan taidettu käydä jo vuosia.

Minusta rautakautisten asetaitojen harrastaminen on hemaa, mikäli niiden harrastamisessa pyrkii historialliseen autenttisuuteen. Toki kyseessä on huomattavasti vaikeammin tulkittava historiallinen tai esihistoriallinen ajanjakso, ja tulkinnan vaikeuteen liittyy aina riski vääriin tulkintoihin. Meillä ei koskaan voi olla selkeää kokonaiskuvaa rautakautisista asetaidoista tai niihin liittyvästä kulttuurista, mutta meidän täytyy tyytyä aina kulloiseenkin parhaaseen mahdolliseen tietoon. Avoin mieli, oman toimintansa kriittinen tarkastelu ja rehellisyys auttavat säilyttämään jonkinlaisen “elävöityksellisen integriteetin”.

Onko jotain mitä haluaisit vielä kertoa Harmaasusista?

Varmaan sen, että Harmaasudet tekevät laajalti kaikenlaista historianelävöitykseen ja live-roolipeleihin liittyen. Taistelutoiminta on vain osa meidän kokonaisrepertuaarista.  Yhdistyksen toiminnasta löytyy lisätietoa yhdistyksen nettisivuilta täältä.

harmaasudet-maskit