Hajonneet miekat uusiokäyttöön

Korjatut messerit.

Vuosien varrella aika moni miekka on hajonnut. Joskus vuosia sitten hajonneiden miekkojen kunnostaminen ja uusiokäyttö alkoi Regenyein messerin katkenneesta nagelista, jonka Marko Saari korvasi uudella. Sittemmin toinenkin messer päätyi samaan korjaukseen ja samalla myös kourain tuli uusittua molemmissa. Sittemmin olen lähettänyt Markon käsittelyyn kaikki hajonneet miekat. Kaikista on saatu aikaiseksi jotain käyttökelpoista, romusta käyttökelpoista.

”Katkennut pitkämiekka” ja Bauenwehr

Katkennut Regenyein pitkämiekka päätyi opetusvälineeksi demostroimaan katkenutta miekkaa liian paljon voimaa käyttäville treenaajille, kuviteltuun tilanteeseen, että miekka ei ihan ollutkaan niin laadukas kun käyttäjä luuli ja ase menee poikki liiasta lyöntivoimasta. Tällä terästä pyöristetyllä tyngällä voi sitten testailla aika turvallisesti sitä, miten se miekkailu sujuu miekan katkettua.

Terästään murtuneesta Regenyein messeristä Marko ideoi bauenwehrin, messeriä lyhyemmän tikarimaisen veitsen, jolla on yllättävän mielenkiintoista miekkailla messeriä vastaan. Marko muotoili terän ja väistimen lisäksi pommerin uusiksi veitsen tasapainottamiseksi.

Yllä ja alla: Pitkämiekoista muotollut yhdenkäden miekat.

Viimeisinpänä Marko muotoili kahdesta katkenneesta pitkämiekasta yhdenkäden miekat. Terän, schiltin ja väistimen muotoilun lisäksi Marko lyhensi kourainta, muotoili pommelin uusiksi ja tasapainotti aseet.

Kaikille näille entratuille aseille on löytynyt enemmän tai vähemmän käyttöä. Lisää vastaavia taas kun joku ase hajoaa.

Lisäksi olet teroituttanut Markolla kolme vanhaa jo käytöstä poistettua Pavel Mocin bluttia pitkämiekkaa terävillä miekoilla treenailua varten ja lisäksi säädettitn vielä yksi Pavel Mocin terävä miekka leikkuutreenaamiseen tasapainottamalla ja teroituksella.

Marko Saari: Teräksistä

Tämä artikkelin rinnalla kannattaa lukea myös Marko Saaren tätä teemaa täydentävä Miekoista -artikkeli. Kirjoittaja on suomiheman pioneereja, heman Suomeen tuoneen Warusseppäin killan puheenjohtaja ja myös haarniska- ja miekkaseppä, mikä lisännee näkemyksen painoarvoa.

Seppiä työssä 1300-luvulla.

Olisi hyvä ymmärtää, että nykymiekat eivät vastaa kovinkaan hyvin alkuperäisiä, vaan on sovitettu lähinnä tukemaan sitä mitä ihmiset nykyään haluaa tehdä. Eikä niinpäin, että ihmiset yrittäisivät saada miekkailunsa sopimaan alkuperäisiin välineisiin…

Kun mietitään historiallisia tapoja, syitä ja seurauksia vaikka aseiden ja haarniskoiden valmistuksessa,täytyy ottaa huomioon myös raaka-aineen valmistus. Rauta atomina ei ole sen kummempi tietenkään,mutta heti kun tarkastelemme sen yhdistymistä muihin aineisiin, tilanne on varsin eri nykyisellä teknologialla valmistettuna kuin ennen. Varhaisimmat raudanpelkistysmenetelmät olivat melko tehottomia lämmöntuoton suhteen. Tästä johtuen harkkohyteistä saatu rauta ei ollut kokonaan sulaa vaan enemmänkin hyytelöä, jossa oli paljon kuonaa; silikaatteja ja muita kiviaineksia.

Harkkohytti tehtiin muuraamalla kivestä tai tiilestä jättäen se ylhäältä avoimeksi, jotta harkkohytti saatiin täyttää ja tyhjentää sieltä käsin. Raudan valmistus tapahtui täyttämällä hytti kerroksittain sydellä ja malmilla. Harkkohytin alaosassa oli reikä, josta puhallettiin palkeilla ilmaa hyttiin sysien palaessa, jolloin puhalletun ilman happi reagoi hehkuvien hiilien kanssa synnyttäen hiilimonoksidia, joka pelkistää raudan.

Raudan pelkistyessä syntyi hytin pohjalle kuonapitoinen harkko, joka sitten hytin tyhjentämisenyhteydessä nostettiin yläpäästä ulos ja vietiin sitten aluksi pilkottavaksi ja valkohehkuiseksi tulistamisen jälkeen tiiviimmäksi taottavaksi. Kauli- ja käännä -menetelmällä aine ahjohitsattiin yhä uudestaan itseensä jotta saatiin epäpuhtaudet hajoitettua mahdollisimman pieniksi ja tasaisesti jakautuneeksi sekä ajettua aineesta ulos niin paljon kuin mahdollista. Rauta täytyi sitten hiilettää ja karkaista, jotta siitä voitiin valmistaa esimerkiksi miekkoja. Tämä on kuluttava prosessi ja aikaansaatu teräs on määränä vähäisempi kuin lähtömäärä rautana ja näkyy keskiajalta säilyneissä syöpyneissä miekoissakin juovikkaana rakenteena, jota modernista valetusta teräksestä on turha hakea.

Suomessa harkkohyttejä käytettiin vielä 1800-luvulla raudan valmistukseen järvi- ja suomalmista, vaikka isoissa eurooppalaisissa teollisuuskeskuksissa oli jo siirrytty parempiin menetelmiin. Näiden malmien kosteus ja epäpuhtaudet pyrittiin poistamaan polttamalla niitä nuotiossa (pasuttaminen) ennen harkkohyttiin laittamista. Harkkohyttien avulla raudanvalmistusta harjoitettiin myös varsinkin Itä-Suomessa talonpoikien kotitarveteollisuutena, koska alueella oli runsaasti järvi- ja suomalmia saatavissa.

Jatkokehitelmä harkkohytistä on masuuni, joita käytetään terästen alkutuotannossa nykyäänkin. Keskiajalla keksitty lietsouuni tehosti tuotantoa ja raaka-aineen puhtautta. Euroopassa ensimmäinen masuuni, jossa rauta on saatu sulana ulos, on dokumentoitu Ruotsin Lapphyttanista 1100-luvulla. Suomen ensimmäinen teollinen masuuni rakennettiin Mustioon 1616. Vesivoimalla toimivien palkeiden avulla ilmaa saatiin nyt lietsottua masuuniin aikaisempaa tehokkaammin, ja lämpötila saatiin nostettua niin korkeaksi, että rauta suli.

Tuloksena oli valurautaa, jonka hiilipitoisuus 2–3% C on työkaluihin ja aseisiin aivan liian kovaa ja haurasta vaatien jatkotoimenpiteitä hiilen vähentämiseksi. Yhdistämällä valurautaa ja kankirautaa saatiin aikaan käyttökelpoisempaa ahjoterästä, joka kuitenkin oli keskiajalla hyvin kallista. 1300-luvulla masuunit ja niiden ympärille syntyneet ruukit olivat levinneet ympäri Eurooppaa, ja raudan valmistuksesta tuli teollisuutta.

Euroopan suuria kivihiilivarantoja ei voitu käyttää kivihiilen rikkipitoisuuden vuoksi, joten masuunien polttoaineena käytettiin sysiä. Puuhiilen käyttö puolestaan johti nopeaan metsien hakkaamiseen ja raudan valmistus keskittyikin puuhiilen hinnan noustessa seuduille, jossa oli paljon metsiä ja vesivoimaa. 1600-luvulla keksittiin käyttää myös kalkkikiveä neutraloimaan rikki. 1709 keksittiin koksiuuni, jonka avulla kivihiilestä kyettiin pyrolyysillä valmistamaan koksia. Koksi kelpasi myös masuuniin, ja teollinen vallankumous pääsi toden teolla käyntiin. Putlaus keksittiin 1784, menetelmä jossa sulaa valurautaa hämmennettiin samanaikaisesti puhaltaen ilmaa sen yli, ja tästä alkoi teräksen teollinen valmistus nykymielessä.

Putlaamalla saatava keittoteräs oli laadultaan tasaista ja parempaa kuin vanha takoteräs. Seuraava edistysaskel oli 1828 keksitty puhallusilman esilämmitys, jossa puhallettava ilma kulki kuumennetun putken läpi parantaen masuunin energiataloutta, ja Cowperin kehitettyä 1860 masuunikaasun rekuperaattorin, masuuni saavutti sen nykyisen muotonsa.

Seuraavaksi vertailussa on otettava huomioon seosaineet. Keskiajalla teräksissä ei ollut hiilikarbidien lisäksi juurikaan muuta, epäpuhtauksien lisäksi siis. Nykyään voidaan terässeoksiin korkeissa lämpötiloissa lisätä hyvin tarkkoja osuuksia erilaisia metalleja jotka muokkaavat seoksen ominaisuuksia todella paljon. Esimerkiksi mangaani, jota nykyteräksissä on kaikissa, ei keskiaikaisista löydy. Nämä lisäaineet vaikuttavat mm. kovuuteen, sitkeyteen, kulutuskestävyyteen, iskunkestävyyteen sekä lämpökäsittelyn mahdollisuuksiin. Pulveriteräkset ovat seuraava askel kehityksessä, mutta hinnan takia eivät taida olla paljoakaan käytössä miekanvalmistajilla. Mitkä siis ovat erot käytännössä modernin miekan ja vaikka 1300-luvulla valmistetun välillä?

Keskiaikaisessa ei siis ole muuta kuin hiilikarbideja, moderneissa mm. vanadiini-, kromi-molybdeenikarbideja. Tämä vaikuttaa erona mahdollisuuteen saavuttaa suurempi sitkeys samalla kovuudella, tai vaikka suurempaan kulutuskestävyyteen. Tai vähäisempään ruostumisalttiuteen. Suuressa lämpötilassa seostettu nykyteräs on puhdasta ja tasajakoista. Keskiaikaiset ovat sepän taidosta ja resursseista riippuen enemmän tai vähemmän tasalaatuista. Toisaalta keskiaikaisessa miekassa voi olla ahjohitsattu rakenne joka mahdollistaa pehmeän ja joustavan sisuksen ja kovan ulkokuoren, tämä on tietysti mahdollista nykyäänkin mutta on kalliimpaa ja taitoa vaativampaa kuin yhden teräslaadun käyttäminen. Sitten on tietysti pintakarkaisumenetelmät ym. joilla voidaan nykyään saada aikaan sama tulos.

Summa summarum: keskiaikaiset miekat ovat laadultaan nykyisiä huomattavasti vaihtelevampia. Miekan terässä voi olla suuriakin kovuusvaihteluita, saati suhteessa toiseen saman sepän miekkaan. Terät ovat karkaistu melko pehmeiksi,koska kuonasulkeumat lisäävät jäykkyyttä ja rikkoutumisriskiä. Yksi syy (erityisesti kaksiteräisten tyvestä leveiden ja paksujen) miekkojen muotokielelle on materiaalivikojenaiheuttamien riskien minimointi.

 

Pitkittäishalkeama federin terässä. Messerin terä, joka alkaa leviämään ja messerin katkennut nagel. Marko Saari: ”Tämän tyyppiset ongelmat johtuvat yleensä siitä, että on karkaistu liian kovaksi. Tämä on nykyään valitettava tendenssi sporttihemassa. Käyttäjät vaativat suurempia puristuslujuuksia kestämään jatkuvaa terä terää vasten hakkaamista. Keskiaikaisten miekkojen kovuudet keskimäärin 50 HRc, nykyvalmistajilla yleinen minimi 55 HRc … siihen kun vielä yhdistetään vaatimus aina vaan paremmasta joustosta, ollaan jo kaukana alkuperäisestä miekkojen funktiosta.”

Mitkä ovat sitten miekkojen rikkoutumistavat?

Terän tylsyminen on ollut tietysti yleisin ’vika’, ja syntyy kun teräs kuluu sen hankautuessa leikattavaa ainetta vastaa. Niinkuin sanottu, nykyteräksillä on mahdollista saavuttaa huomattavasti kauemmin terävyytensä säilyttävä terä, seostamalla hiilen kanssa rautaa kovempia karbideja muodostavia aineita. Näissä tietysti teroittaminenkin on työläämpää. Tylsyminen ei kuitenkaan ole nykyään ongelma kuin niillä jotka harrastavat leikkausharjoittelua, ja näissä miekoissa monasti teroituskulmat ovat jyrkempiä helpottamaan leikkaamista kuin mikä ’taistelukäytössä’ optimi olisi.

Katkeaminen. Tähän voi olla useampi eri syy valmistusvirheistä virheelliseen käyttöön.

Lämpökäsittely liian kovaksi. Karkaisu tehdään tyypillisesti maksimikovuuteen ja päästöllä säädetään käyttökovuus. Jos tämä jää liian korkeaksi, terä tietysti säilyttää terävyytensä kauemmin ja leikkaa paremmin, mutta menettää samalla sitkeyttään eli mahdollisuuttaan sietää äkillisiä energiapiikkejä plastisen muodonmuutoksen kautta. Kun energiamäärä ylittää tietyn rajan, teräs ei jousta vaan katkeaa. Keskiaikaisissa teräksissä oleva lasimainen kuona ei yhdisty rautaan kuten metallit vaan muodostaa epäjatkuvuuskohdan energioille ja siten edesauttaa rikkoutumista.

Pito liian kauan austenointilämpötilassa. Tällöin teräksen yksittäiset raerakenteet pääsevät kasvamaan isoiksi, joka jälleen edesauttaa rikkoontumista pienentämällä murtumiseen vaadittavaa energiamäärää. Edelleen nykyterästen lisäaineet vähentävät tätä raekasvun riskiä, mutta on toki läsnä vähän seostetuissa teräksissä. Runsas rikki kerääntyy epäpuhtautena raerajoille aiheuttaen samanlaisen rikkoutumismekanismin pienemmilläkin raekoilla.

Muokkauslujittuminen. Mitä korkeampi hiilipitoisuus (tai muu seosaine, tähän vaikuttaa lähinnä atomin koon ero verrattuna rautaan) sen nopeampaa on muokkauslujittuminen rasituksen alla. Puhtaassa raudassa atomit pääsevät liukumaan toistensa ohi kuin kuulalaakerit, aiheuttaen vähäistä vastusta muokkautuessaan. Kun sekaan laitetaan muita aineita, atomit eivät enää pääsekään liukumaan eri kokoisten atomien ohi yhtä helposti, vaan tulee epäjatkuvuuskohtia. Tämä lisää sitkeyttä ja vastustaa muokkautumista. Mutta kun toistuvat energialataukset iskujen muodossa esim. toista miekkaa vastaan lisäävät näitä epäjatkuvuuskohtia, tulee vastaan kohta jolloin materiaali ei enää muokkaudu vaan repeää. Kaikki kolhut terässä, mitä terävämmät sen enemmän, aiheuttaa lähtökohdan repeämälle.

Yksi rikkoutumistapa on tietysti sirpaloituminen; terästä irtoaa tai lohkeaa paloja. Samat syyt kuin katkeamisessa, mutta esim. pehmeä sisus pysäyttää lohkeamisen etenemisen. Tuollainen pehmeä keskus mahdollistaa hyvinkin kovan teräosan käyttämisen, mutta ei estä tämän teräosan rikkoutumista kontaktissa toiseen kovaan esineeseen vaikka koko miekka ei katkeaisikaan.

Seppä Nürnbergissä 1569 (Landauer_I_048_v ). Kuva: Wikipedia.

”Nää Könsät vanhat puut”

Hukareita Kuopion museossa (Kuva: Mika Vesterinen)

Kuopio museon lasivitriinissä roikkuu kaksi mielenkiintoista miekkaa…

Ne ovat hukareita Suomen Sodasta 1808-09. Toinen ruotsalainen ja toinen venäläinen. Osa Kuopion omaa historiaa, joka on täällä aika hyvin päässyt unohtumaan.

Hukari, ruotsiksi ”huggare”, oli vakioase Savon rykmentin ja sen paikallisesta väestä kootun Kuopion komppanian sotilailla. Hukari oli myös aktiivikäytössä näillä kulmilla Suomen sodan aikaan. Tuolloin Kuopiossa ja sen lähiympäristössä taisteltiin paljon keväällä, kesällä ja alkusyksystä 1808: Jynkkä 15.3, Kuopio 12.5, Koivumäki 14.-15.6, Kuopio 1.7, Toivala 23.7, Julkulanniemi 9.8, sekä Paukarlahti ja Kuopio 25.-26.8.

Museon hukareita katsellessa vanha kiinnostus Suomen Sodan historiaan heräsi uudelleen ja päällimmäisenä ajatus, että hukari täytyy saada, onhan siinä jotain paikallishistorian liittyvää miekkailun historiaa…

Lapsuuteni Kuopiossa asuneena ja historiasta aina kiinnostuneena Suomen sota on ruokkinut mielikuvitustani pienestä pitäen. Olen ikäni asunut lähes näköyhteydessä 15.3.1808 käydyn Jynkän taistelun tapahtumapaikalta. Olen kolmannen polven jynkkäläinen ja kuullut lapsuudessani paljon kertomuksia taistelusta, mitkä ovat herättäneet kiinnostuksen ko. sodan historiaan laajemminkin.

Tosin varhaisimmat muistot Suomen sotaa liittyen ovat pari hassua väärin ymmärrystä varhaislapsuudestani. Minulla on mielikuva, että olen hyvin pienenä käynyt tutustumassa Sandelsin joukkojen Toivalan asemien kaivantojen jäänteisiin. Muisto on niin kaukaa lapsuudesta, että mietin onko se edes totta. Onko sellaisia edes olemassa nykypäivän Toivalassa. Luulisi, että moiset kannattaisi käyttää nähtävyytenä hyväksi, elleivät ne sitten jääneet nykyisen Kallan Siltojen laajennuksen alle…

No, joka tapauksessa eräs muistoista esiin kaiveltu lapsuuteni pikkupoikien keskustelu kerrostalon pihamaalla todistaa tuon kaivantojen näkemisen todeksi. Keskustelin tuolloin kaverien kanssa, varmaan leikkiä suunnitellen, toisen maailman sodan Suomen sodista. Kaveri kertoi nähneensä sodan aikaisia oikeita juoksuhautoja. minä siihen kehuskelemaan ”niin minäkin, Toivalassa!”. Tästä syntyi väittely, jossa minun näkemys tuomittiin usealla suulla viisaampien osatessa kertoa, että olen väärässä, koska sota käytiin idässä. Minulle tuosta jäi pitkäksi aikaa suuri epätietoisuus. Olin nähnyt Toivalan aseman omin silmin, ja minulle oli kerrottu, että suomalaiset olivat näissä asemissa ja tuolla vastarannalla olivat venäläiset. Myöhemmin selvisi, että oli ollut olemassa ”toinen sota” kauempana menneisyydessä, jossa oli taisteltu Kuopion maisemissa, mikä ruokki pienen pojan mielikuvitustani.

Toinen koominen väärinymmärrys liittyi Savolaisten lauluun, tai siitä yleensä aina koulun juhlissa laulettuihin 1,9,10 ja 11 säkeistöihin. Lapsena ymmärsin sanat ”Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut” omalla tavallani näin: ”Jos kielin voisi kerto nää könsät vanhat puut”. Tästä viisastuneena ”Könsät” ruokkivat vilkasta mielikuvitustani. Kuvittelin Vanhoja muhkuraisia mäntyjä ja kuusia eli ”Könsiä”, jotka olivat nähneet hurjia taisteluja. Kun näin ”Könsän” saatoin kuvitella,  miten se oli nähnyt laulun sanoin ”Savon joukon tapelleen”. Mielikuvituskuvaelmaani ruokkivat muistikuvat Sven Tuuva -elokuvasta, joka asetti sen ”toisen sodan” minulle tarkemmin omalle paikalleen historiaan.

Vanhaa talvitien pohjaa lähellä lippumäkeä Petosella Kuopiossa. (Kuva: Mika Vesterinen).

Muutettuani 10-vuotiaana isovanhempieni kotipaikalle Jynkkään, kosketus Suomen sotaan muuttui konkreettisemmaksi. Kotipaikka oli kivenheiton päässä Jynkän taistelupaikasta. ”Vanha talvitie”, joka nykyään on kai jäänyt pääosin Petosen kaupunginosan jalkoihin, tuli hyvin tutuksi, koska siinä meni lapsuudessani hiihtolatu Jynkänlahdelta, Petosenlammen kautta etelään, ohi Lippumäen kallion missä kerrottiin suomalaisten komentajan J. Z. Dunckerin tähyilleen tietä pitkin lähestyvää 3000 venäläisen osastoa. Tuttu oli maakannas, jonka suojista suomalaiset kävivät ensimmäiseen viivytystaisteluun Jynkänlahden pohjukassa ja tuttu oli myös Jynkänlahden suun kapeikko, toisen kahakan tapahtumapaikka, jossa suomalaiset torjuivat 300 ratsuväkimiehen rynnäkön. Lapsena sitä pohdittiin, miten ne venäläiset olivat siihen kapeikkoon voineet mahtua rynnäköimään sadoilla ratsuilla…

Aiheesta kiinnostuneiden kaverien kanssa pelattiin Suomen sotaan liittyviä itse tehtyjä strategiapelejä, joita tuolloin kutsuttiin ”karttapeleiksi”. Niiden pohjiksi jouduttiin kaivelemaan tietoa historian kirjoista, mikä lisäsi tietämystä aiheesta. Duncker, Malm, Von Döbeln, Sandels ja moni muu, muuttuivat myyttisistä seikkailu tarinoiden hahmoista mielenkiintoisiksi todellisiksi historian henkilöiksi.

Verjnuarmu Suomen sodan tunnelmissä  seinän kokoisessa kuvassa Kuopion Museossa 2016.

Kaukaan lähti liikkeelle tämän tarinan kaari…  siirrytään loppuun:  2016 kävin Kuopion museossa katsomassa savonmurre-metallia tekevän kuopiolaisen Verjnuarmu-yhtyeen Suomen sotaan 1808-09 liittyvän teemalevyn näyttelyn, jossa oli mukana sekä yhtyeen omaa rekvisiittaa että aitoja museoesineitä.

Toteutus oli viihdettä ja historiaa kiinnostavana ja hauskana pakettina. Ehkä Verjnuarmun osin fiktiivisen historiallisen tarinan kautta joku kiinnostui myös Suomen sodan historiasta vähän syvemmin, täällä tapahtumapaikoilla kun eletään. Pohjois-Savostahan löytyy monta mielenkiintoista tarinaahan kyseiseen sotaan liittyen.

Omiin silmiin sattui erityisesti hieman messerin oloinen Suomen sodan aikainen jalkaväen lyhyt sapeli, hukari. Se herätti vanhan kiinnostuksen Suomen sotaan, nyt enemmänkin tuon miekan kautta, sillä haluaisimme päästä miekkailemaan aidoilla hukareilla. Ongelmaksi näytti muodostuvan se ettei tuon tyypin miekkoja ollut missään tarjolla.

Kesällä 2017 otettiin asia esille Warusseppien Marko Saaren kanssa, josko häneltä saisi hukarit tilattua.

…ja nyt kesällä 2018 on päästy niin pitkälle, että  meidän tilaamat hukarit ovat Markolla työn alla. Lähitulevaisudessa julkaistaan artikkeli tai artikkeleita, miten hukarien valmistus etenee.

Savon rykmentin sotilaita.

Marko Saari: Miekoista

Tämä  artikkeli on julkaistu aikaisemmin Warusseppäin killan blogissa 6.8.2016, mutta on siinä määrin mielenkiitoinen kirjoitus, että ansaitsee tulla uudelleen julkaistuksi täällä. Julkaisuun on kirjoittajan lupa.

Tämä artikkelin rinnalla kannattaa lukea myös Marko Saaren tätä teemaa täydentävä Teräksistä -artikkeli.  Kirjoittaja on suomiheman pioneereja, heman Suomeen tuoneen Warusseppäin killan puheenjohtaja ja myös haarniska- ja miekkaseppä, mikä lisännee näkemyksen painoarvoa.

Miekka on leikkaava ja/tai lävistävä teräase.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä nykyajan ihmiselle? Tuntuu siltä että miekkoja käytetään suurimmaksi osaksi ensimmäisen rivin määrityksen päinvastaisella tavalla, poissulkien ainoastaan leikkausharjoitukset, mikä on varsin ymmärrettävää. Kuinka moni haluaa silpoa ja tappaa toisia ihmisiä? Tai tulla itse silvotuksi? En minä ainakaan, enkä halua sellaisten ihmisten kanssa olla tekemisissäkään. Ja kuitenkin tästä on miekan käytössä kuitenkin loppujen lopuksi kyse. Se, että aseita, tässä tapauksessa miekkoja, on käytetty urheilukontekstissa kautta aikojen, ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa että kyseinen toiminta on palvellut kuitenkin viimekädessä tappamisen opettelua.

Nykyään siis miekkoja ei käytetä siihen tarkoitukseen mihin ne ovat alun perin suunniteltu ja valmistettu. Nyt käyttöön suunnitellaan ja valmistetaan miekkoja jotka ovat alkuperänsä vastakohtia; mahdollisimman turvallisia. Ovatko nämä siis miekkoja enää ollenkaan? Eivät leikkaa eivätkä lävistä. Taipuvat piston alla, ovat profiililtaan suorakaiteen mallisia latikoita. Kärki on rullattu tai tulpattu. Tässä puhun tietenkin paratenschwerteistä, joita nykyään federeiksi kutsutaan. Tottakai ennenkin on ei-miekkoja käytetty miekkailun harjoittelemiseen, puukeppejä ja edellä mainitut federitkin ovat tulleet käyttöön jossain kohtaa 1400-luvun ensimmäistä puoliskoa. Mutta se ei kuitenkaan poista sitä seikkaa että puukeppi ei toimi kuten oikea miekka, eikä latikkafederi leikkaa vaikka terästä onkin.

Ongelma ei tässä ole se, että kepit ja teräslatat eivät toimi kuten terävät aseet. Ongelmana on se, että kyseistä eroa ei ymmärretä tai haluta myöntää. Tässä kohtaa vaaditaan kriittistä ajattelua. Jos käytetään pelkästään harjoitusvälineitä ja rakennetaan koko miekkailu ja miekkailun tapa kyseisten esineiden ominaisuuksien mukaan, pisteiden voittamisen maksimoinniksi kisoissa, joissa ihmiset pukeutuvat moderneihin suojavarusteisiin ja ottelevat kumipohjatossuissa lakkaparketilla, niin kuinka rehellisesti voidaan enää puhua historiallisesta kamppailulajista? Kyseessä on enemmänkin moderni urheilulaji joka pohjaa historiallisiin lähteisiin, vaikka alkuperäisetkin lähteet kuvaisivat samankaltaisten simulaattoreiden käyttöä. Kilpaurheilussa ei todellakaan ole mitään vikaa, päin vastoin, mutta asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä. Turvallisuuden korostamisen ymmärrän todella hyvin, mutta sen vaikutuksien huomiotta jättämistä en, varsinkaan kun suojavarusteiden vaikutusta pyritään sitten kuitenkin kumoamaan voimankäytön lisäämisellä.

Sama ongelma koskettaa muitakin historiallisiin taistelutaitoihin itseään nojaavia lajeja, esimerkiksi ”buhurt”/BotN ym. kirjainyhdistelmät. Tässä lajissa käytetään ’miekkoina’ yleensä teräslatikoita jotka ovat 2-4 kertaa vastaavan kokoisia miekkoja painavampia. ’Turvallisuussyistä’. Jälleen ongelma ei ole itse välineet tai se että niillä tässä lajissa kuuluu piiskata vastustajan panssaria, vaan se, että _miekat_ eivät ole suunniteltu moiseen käyttöön. Nuija on nuija, eikä muutu miekaksi siitä, että se tehdään profiililtaan ja kahvaltaan miekkoja muistuttavaksi. Nuija on massa-ase jota käytetään nuijimiseen, ei leikkaamiseen.

Marko Saaren tekemä XIV 4 A -tyypin miekka. Paino 980g.  Kovuus ~56HRc. Materiaali C60R. Kahva ja huotra puuta ja kuvioitua nahkaa. Pronssihelat.

Miekan muodon lisäksi on olemassa seikka, jonka suurin osa ohittaa täysin ilman ajatustakaan; materiaali. Nykymiekkoihin ja harjoitusaseisiin käytetään tietenkin nykyaikaista terästä. Mutta ne miekat, joita enemmän tai vähemmän yritetään matkia, ovat valmistetut erilaisella prosessilla valmistetusta teräksestä. Ja tällä seikalla on vaikutusta siihen miten niitä on käytetty. Nykyään teräslaatuja on hyvin paljon erilaisia. Ne ovat optimoituja erilaisiin käyttökohteisiin ja miekantekijän on helppo valita paras hinta-laatusuhde selkeistä seosaineluetteloista ja lämpökäsittelyohjeista. Nykysepän on mahdollista luottaa teräksen puhtauteen ja tasalaatuisuuteen. Keskiajalla ja pitkään sen jälkeenkin tilanne oli eri. Jokainen sepän saama metallierä oli erilainen. Oli sepän ammattitaidosta kiinni kuinka hyvälaatuinen miekanterästä tuli. Ilman tietoa hiilipitoisuuksista tai siitä miten se vaikuttaa karkenevuuteen, pelkän kokemuksen ja taikauskoisten riittien varassa.

Tyypillisesti taistelun onnistumiseen listataan henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia kuten rohkeus ja nopeus mutta viimeisenä mainitaan ”erityisesti hyvä miekka”. Ja materiaalin itsensä lisäksi on vielä sepän ammattitaidosta riippuva tärkeä asia eli lämpökäsittely. Hyvänkin materiaalin saa tarkoitukseensa sopimattomaksi huonolla karkaisulla. Nykyäänkin. Tämä ei tietenkään tarkoita että kaikki entisajan miekat olisivat olleet jotenkin huonompia kuin nykyiset. Hyviä ja erinomaisia on ollut, mutta nimenomaan laadun huomattava vaihtelu on se huomion arvoinen juttu. Miekkamies itse ei voi päältä aina tietää toimiiko ase hyvin vai huonosti, varsinkaan uuden aseen kohdalla. Kannattaako tällaisessa tilanteessa lyödä kaikin voimin päin vastustajan asetta tai panssaria? Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että keskiajalla kädessäsi ollut miekka olisi ollut kovinkaan kestävä. Ehkä se napsahtaa poikki kriittisellä hetkellä, ehkä taipuu. Leikkaava terä ainakin menee pilalle ja näin menettää sen edun, johon koko aseen idea perustuu. Tämä tietoisuus, jonka kyllä huomaa taistelutaitoja käsittelevistä kirjoituksista, heijastui vääjäämättä myös kaksinkappailun asenteeseen.

Tällä kaikella haluan vain sanoa sen, että kun tekee tulkintoja historiallisista kamppailulajeista kannattaa aihetta lähestyä vähän laajemmin kuin vain sillä perusteella onnistuuko jotain tekemään (tai ei onnistu) sillä välineistöllä (ja säännöillä), jota itsellä sattuu sillä hetkellä olemaan.

Miekka on miekka on miekka, vai onko sittenkään?

Opintomatka messerin pariin 2.-6.6.14

(Kuva: Marko Saari)

Jörg Bellinghausenin messer-seminaarissa Jakomäen salilla 25.–26.1.2014 heräsi ajatus yrittää hommata itsellesi lisää opetusta messeriin, kun pelkkä itseopiskelu on varsin hankalaa, työlästä ja tuskaisen hidasta. Mitään seminaareja ei ollut näköpiirissä Suomessa, niin piti miettiä jotain muita ratkaisuja. Rahallahan sitä matkaisi vaikka maailman ääriin, mutta kun sekin resurssi puuttui.

Käytännössä mielessä alkoi hahmottua pienen budjetin ja yhden miehen miekkaleiri sijoitettuna kesäkuun alkuun Helsinkiin täydennettynä mahdollisella koukkauksella Turun suuntaan.

Mainitsin asiasta Joeli Takalalle ja hänen kanssaan alettiin zoomailla minun vierailua Grieswartin treeneihin alustavasti jo helmikuussa. Visioin, että viettäisin vajaan viikon Etelä-Suomessa, kävisin Grieswartin messer-treeneissä ja pakkaisin samaan viikkoon mahdollisimman monta treeniä muilla tahoilla pitkämiekkaan. Messer oli kuitenkin pääkohde ja kun Joeli lupautui antamaan siitä Grieswartin treenien lisäksi yksityisopetusta, niin vähiin jäivät sitten vierailut muissa treeneissä.

Messer-reissuni alkoi teltan pystyttämisellä Rastilan leirinta-alueelle maanantaiaamuna 2. kesäkuuta. Sade kun näytti uhkaavan, täytyikin sitten singahtaa Itä-keskukseen ostamaan suojamuovia teltan päälle. Perjantaihin asti piti teltan kanssa selvitä, joten ei oikein innostanut sen liiallinen kastuminen heti kättelyssä.

Telttamajoitus oli valintana siksi, että reissu oli tarkoitus hoitaa mahdollisimman edullisesti, yksinkertaisesti ja vain olennaiseen keskittyen. Kaikki muu kuin miekkailu oli siis tarkoitus jättää sivurooliin. Kun säätkin suosi pikku sadekuuroja lukuun ottamatta, niin telttamajoitus oli oikein hyvä ratkaisu, ainakin näin kun itsekseni olin liikkeellä.

Joelin (vas.) parina WSK:n treeneissä (kuvat: Marko Saari).

WARUSSEPPÄIN KILLAN VIERAANA

Leirin pystyttelyn jälkeen iltapäivällä poimin Joelin Helsingin Rautatieaseman edestä kyytiin ja lähdettiin Turkuun vierailemaan Warusseppäin Killan harjoituksissa. Sielläkin oli tarjolla messeriä. WSK ja Marko Saari ovat ensimmäinen taho, joka on aseeseen Suomessa syvemmin perehtynyt, joten senkin puolesta Turussa oli mielenkiintoista vierailla.

WSK:n treenipaikka oli idyllisissä perinnemaisemissa Kuralan Kylämäessä. Oltiin paikalla etuajassa, joten ehdittiin hyvin pitää pientä piknikiä ja tutustua niin ikään Kuralassa olevaan Warusseppäin killan pajaan, joka on näkemisen arvoinen paikka. Kaikenlaista mielenkiintoista ihmeteltävää löytyi puolivalmiista valmiisiin töihin, sirpistä haarniskan osiin.

Warusseppäin treenit veti Marko Saari, samainen henkilö, joka sai minut kiinnostumaan messeristä 2012. Marko tuntui vetävän vähän eri treenejä eri osallistujille, pitkämiekkaa ja kahta eri messer-juttua yhtä aikaa ainakin välillä ja sulavasti näytti sujuvan kokonaisuuden hallinta. Joelin kanssa treenattiin viikon teeman mukaisesti messeriä, mukana jotain tuttua, jotain uutta ja taas pieni palanen Lecküchnerin mammuttimanuaalia aukeni minulle. Lecküchneriä urakalla viimeaikoina selvitellyt Joelikin tuntui törmäävän pariin vähän erilaiseen tulkintaan asiasta. Oli mielenkiintoista seurata kahden Lecküchnerin oppeihin paneutuneen keskustelua aiheesta.

Treenien ja juttutuokion jälkeen suunnattiin taas Helsinkiin. Heitin Joelin kotiin ja ajelin sitten Rastilan leirintäalueelle testailemaan retkipatjan pehmeyttä.

Julius vs. Mika Kisahallilla (kuva: Joeli Takala).

YKSITYISOPETUKSESSA JA GRIESWARTIN TREENEISSÄ

Tiistaina lähti käyntiin tiivis putki messer-treenejä Joelin johdolla. Ensin Joeli yksityisopetusta Töölön Kisahallissa ja illemmalla Grieswartin treenit läheisessä puistossa Finlandia-talon takana. Keskiviikkona päivällä taas yksityisopetusta Kisahallissa ja nyt mukana oli Joelin lisäksi Julius Väliaho Grieswartista. Ruokatauko ja perään Grieswartin treenit puistossa Finlandia-talon takana. Torstaille oli vielä yksityisopetusta Joelilta. Siitä Joeli suuntasi pakkailemaan kamojaan Unkarin reissulleen ja minä tutustumaan EHMS:n pitkämiekkatreeneihin…

Kaikenlaista ehdittiin Messeristä käydä läpi, aseen käsittelystä, liikkumiseen ja painiotteisiin. Runsaasti enemmän tuli asiaa, kun tuolla tahdilla ehtii omaksua, silleen seminaarimaisesti, että asiaa käytiin läpi paljon ja omalle ajalle jää kotiläksyksi yrittää kasata siitä mahdollisimman paljon asiaa omaan käyttöön.

Paljon treenattiin vapaamiekkailun omaisesti varusteet päällä. Hikisiä tekstiilejä syntyi jätesäkillinen tuliaisiksi kotiin vietäväksi ja miekkailuvarusteet olivat tiistaista lähtien lähinnä läpihikisiä aina siihen saakka, kun pääsin kotiin niitä kunnolla kuivattelemaan.

Varusteiden kuivattelua.

Leirintäalueella levittelin iltaisin varusteita pitkin autoa kuivumaan ja illan kosteuden tulessa heitin rojut autoon. Aromit olivatkin sitten sitä myötä autossa aamulla, kun auton oven avasi. Aamuisin roinat taas levälleen auton päälle ja auton ovet auki, ettei hikisyys pinttyisi auton perustuoksuksi.

Ennakkoon kuvittelin, että minulle jäisi aika lailla joutoaikaa leirintäalueella iltoihin. Visioin, että kokkailisin jotain ja syventyä Lecküchnerin manuaalia selailemaan. Tosiasiassa hikisten ja kuivattavien varusteiden pyörittely, pakollinen suihkussa käynti, vaihtovaatteiden järjestely, pyykkien kasailu yms. vei runsaasti aikaa ja loput puhdin, mitä ehkä oli vielä jäljellä. Kokkailun sijaan suuntasin toistuvasti Meri-Rastilan edulliseen kiinalaisravintolaan. Miekkailumanuaalien sijaan lukemiseksi riitti vallan mainiosti vähän kevyemmäksi vaihtoehdoksi divarista mukaan poimimani Korkeajännitykset.

Kevyttä ja vähemmän kevyttä luettavaa: Korkeajännityksiä ja Lecküchneriä.

LEIRINTÄALUETUTTAVUUTENA MIEKOISTA KIINNOSTUNUT SIKHI

Pyörittelin tiistai-aamuna teltan luona varusteita järjestellessä muutaman minuutin messeriä käsissäni ja lähistöllä majaillut vanha sikhimies singahti paikalla asetta ihmettelemään. Hän arveli aluksi, että olin tehnyt jotain rukoussarjaa miekan kanssa, sillä sikhiläisyydessä aseilla, erityisesti miekoilla on uskonnollista merkitystä. Korjasin virheen ja kerroin mistä on kyse ja sikhi innostui ihan silmittömästi. Hän tutki kaikki varusteet käsivarsi- ja polvisuojia myöten. Pitkämiekasta hän oli haltioissaan ja miekkalaukun pohjalta löytynyt sirppi sai hänen nyökyttelemään hyväksyvästi päätään.

Sen jälkeen sikhi piipahteli säännöllisesti luonani aina kun pakkasin tai purin varusteitani, testaili aseitani, kyseli lajista, jutusteli paljon William Wallacesta, keskiaikaisesta skotlantilaisesta vapaustaistelijasta. Kerran esitteli perinteistä sikhi-tikariaan ja toi toisella kerralla esiteltäväksi chakram –heittorenkaita, sikhien perinteisiä aseita. Ase on osaavan käsissä tarkka ja tehokas 50 metrin etäisyydelle. Hänellä oli kolmenlaisia renkaita, jotka niputti turbaaninsa päälle tietyssä järjestyksessä kevyestä terävään. Kevyt rengas on ikään kuin varoitus. Tuntuu osuessaan, muttei aiheuta vammoja. Seuraava oli tylsäteräinen, mutta raskaampi rengas ja sillä saa aikaiseksi kipua ja mustelmia. Kolmas ja viimeinen oli sitten ulkoterästään veitsenterävä ase. Mielenkiintoisia välineitä… Hauska leirintäaluetuttavuus. Tämmöisiä syntyy kun jalkautuu ihmisten pariin.

Chakram.

EHMS:N TREENEISSÄ

Kun torstain messer-treenien jälkeen lähdin vielä vierailemaan EHMS:n pitkämiekkatreeneissä ja katsastamaan seuran salia, jossa en aikaisemmin ollut vielä käynytkään. Joeli ohjeiden perusteella sali löytyi aika helposti. Lyhyeen ajomatkaan Kisahallinta EHMS:n salille meni tosin kolme varttia tai enemmänkin, kun satuin kunnon ruuhkaan. Parkkipaikkakin lopulta, vaikka aluksi tuntui, ettei autoa saa taas tungettua minnekään.

Kristian Ruokonen oli treenejä vetämässä ja varusteostoksia tuli sitten siinä treenien sivussa tehtyä. Kyynärvarsi/kyynärpää-suojuksia ja maskin päälle tulevia huppuja lähti mukaan Kuopioon.

Aika uupunut ja vähän kolhuinen oli olo jo alkajaisiksi Joelin käsittelyn jäljiltä. Axel Pettersson oli kuulemma haukkunut suomalaisia huonokuntoisiksi, joten Kristian oli ilmeisesti päättänyt vähän terästää alkulämmittelyitä. Toisten kohdalla se Axelin väittämä pitää ehkä enempi paikkansa kun toisten… Ainakin minun ja alkulämmittelyn yhdenkäden punnertelu tuntui tosi rankalle ja vastalihaksissakin loppui puhti vähän kesken. Ne olivat rankin osa koko treenejä minun kohdalla.

Kyllähän siinä liikettä saatiin itse treeneissäkin, varsinkin siinä vaiheessa, kun vapaamiekkailukamat vedettiin päälle. Aika niljakkaan hikiset oli jo minun varusteet, kun en niitä ollut päässyt kunnolla koko viikon aikana kuivaamaan. Sitten kun taas pääsi liikkeeseen, niin hyvin unohtui monien murhe ja hyvät loppuhiet tuli vielä treenien lopun vapaamiekkailuosiosta.

Hyvin pieneen tilaan organisoitu ja tehokkaasti toimiva oli tuo viimeisen vartin nopeatempoinen vapaamiekkailuosuus, missä pari vaihtui lennosta kokoajan. Merkillepantavaa oli sellainen, että vaikka räväkästi tehtiin, ei vastaan tullut kertaakaan sellaista fiilistä, että turvallisuudesta olisi tarvinnut murehtia, tai että jollakin olisi ollut tarpeetonta voittamisen tarvetta, tai kohtuutonta voiman käyttöä. Siinä pääsi sitten itsekin testailemaan erilaisten hyökkäysten toimivuutta. Joku toimi varsin hyvin ja jossain kohtaa ei sitten alkuunkaan, varsinkin, jos ei ajatus ollut kunnolla mukana. Tosi mielenkiintoiset oli Kristianin vetämät treenit kaikissa vaiheissaan ja taas lähti vähän uutta ideaa mukaan kotipuoleen viemisiksi.

EHMS:n treenit olivat seitsemännet putkeen neljään päivään. Ja olo oli sen mukainen, kun lähdin taas suuntaamaan kohti Rastilaa. Siellä samat varusteiden kuivailu, hikisten tekstiilien kasailu, suihku, Meri-Rastilan kiinalainen jne.

Yllättävän pitkiä nämä välimatkat muuten Hesassa, ainakin kuopiolaiselle, kun on tottunut selviämään vartissa mihin tahansa Kuopiossa, olipa ruuhkaa tai ei. Hesassa sai aikaa kulumaan matkoihin ihan eri tavalla ja metron kätevyyskin selvisi parkkipaikkoja etsiskellessä ja parkkimaksuja maksellessa. Myös Hesan reissun aikana ostamani reppuna kannettavissa oleva 85 litran varustelaukku nousi arvoon arvaamattomaan.

Kiitokset kaikille, jotka minua opettivat, kaikille, joita sain miekalla lyödä ja kaikille, jotka minua miekalla löivät. Erityiskiitos Joelille, että sain mahdollisuuden tämmöiseen yksityisopetukseen. Kaiken kaikkiaan hyvä reissu ja hieno kokemus.

-M!ka-

Aseena sirppi – Haastattelussa Marko Saari / Warusseppäin Kilta

Artikkeli on julkaistu alun perin SaHMS:n Savon Miekka-blogissa 4.6.2013

Paulus Hector Mair kirjoitteli 1500-luvun puolivälissä ylös sirpeillä taistelun oppeja ja tuli samalla liittäneeksi sirpin osaksi nykyajan historiallista miekkailua. Kovin laaja ei Mairin sirppi-oppi ole, mutta mielenkiintoinen detalji eurooppalaisten taisteluoppien joukossa.

Suomessa Mairin sirppioppeihin on perehdytty Warusseppäin Killassa ja Turun suunta on ollut vahvana innoittajana ja oman kiinnostukseni herättäjänä. Ja kun aihe itseäni kiinnostaa, ajattelin tehdä pienimuotoisen haastattelun sirppiin liittyen. Vastaajana Warusseppäin Killan killanvanhin Marko Saari:

Ilmeisesti Warusseppäin Kilta on ainoa taho Suomessa, joka on syventynyt myös sirppitaistelun oppeihin?
– Tietääkseni ollaan, mutta mahdollisesti on muitakin, jotka eivät ole tekemisistään huudelleet.

Sinä teit savolaisten ensimmäiset treenisirpit. Miten pitkään noita sirppejä olette siellä Turussa tehneet?
– Ensimmäiset sirpit tehtiin viitisen vuotta sitten. Ollaan tehty sekä tuota pyöreää mallia, että matalempaa ”suomalaista” mallia. Treenikäytössä eivät kylläkään eroa toisistaan mitenkään kriittisesti.

Marko Saaren savolaisille tekemät sirpit.

”SIRPIN KÄYTTÖ KOROSTAA TAISTELUTAITOJEN KOKONAISUUTTA JA PERIAATTEITA”

Mair kirjoitteli aikanaan oppeja ylös, mutta löytyykö sirpin käytöstä aseena muuta aikalaisten kirjoittamaa tietoa?
– Mair on ainoa lähde, jota käytetään, eikä muista ole tietoa.
Tällä hetkellä ei ole tietoa, mihin hän pohjasi tietonsa sirppien käytöstä.

Missä määrin teillä turussa on sirppeilyä käsitelty?
– Tosiaan viitisen vuotta sitten tehtiin ekat sirpit treeniä ajatellen.
Sirpeillä harjoitellaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Sirppi ei kuulu killan ”pääaseisiin”, joita ovat pitkämiekka, messer ja tikari.

Miten sirpillä taistelu eroaa vaikkapa tikarista? Minkälaisia erityispiirteitä siitä löytyy?
– Sirpin kamppailuetäisyys on hyvin samankaltainen tikarin kanssa. Kärki on vain eri paikassa ja leikkaaminen tapahtuu eri tavalla. Suurin eroavaisuus on sirpin koukkaamisominaisuudessa. Sillä voi sitoa varsin ikävällä tavalla.

Mikäs sirpissä taas yhdistää muihin aseisiin muuten kuin se, että tavoitteena on vahingoittaa vastustajaa?
– Sirppihän ei ole suunniteltu aseeksi, eikä se toimi optimaalisesti sellaisena. Sirpin käyttö korostaa taistelutaitojen kokonaisuutta ja periaatteita: Mitä tahansa voi käyttää aseena, kun ymmärtää lähikamppailun periaatteet.

Mikä sinua kiehtoo sirppi-taistelussa?
– Lähinnä juuri tuo kamppailun ja teräaseiden käytön universaalien sääntöjen korostuminen. Tuo koukkiminen on niin erilaista suoran miekan käyttöön verrattuna…

– M!ka –

Sirppi mielessä

Artikkeli on julkaistu alun perin SaHMS:n Savon Miekka-blogissa 2.5.2013

Kuva Mairin sirppioppaasta.

Sirppi on varmaankin kaikkien tuntema viljan leikkuuseen suunniteltu työkalu ja hyvin vanha keksintö. Sirpin muotoinen työkalu on ollut käytössä jo kivikaudella ja siitä löytyy historiassa erilaisia versiota ympäri maailmaa. Aseena sirppiä on käytetty tarvittaessa ja paremman puutteessa siinä missä muitakin aseeksi kelpaavia työkaluja, siitä lähtien kun ne on keksitty.
Saksalainen Paulus Hector Mair kirjoitti 1500-luvun puolivälissä ylös muiden aikakautensa taisteluoppien ohessa myös sirpeillä taistelemisesta. Joku tuossa Mairin sirppitaistelussa herätti mielenkiintoni. Ehkä se, että sirppi on aika ilkeän oloinen ase, vaikkei sillä vastustajan lyöminen ole käytännössä sen ilkeämpää kuin miekallakaan.

Kuva Warusseppäin Killan sirppi-treenistä.

Kaivelin varastosta perintösirpin 1900-luvun alkupuolelta ja sen kanssa vähän heiluttuani päätin hommata oikean treenisirpin. Muutama seuran jäseniä kiinnostui myös Mairin saksalaisesta sirppeilystä sen verran, että lähti mukaan sirppihankkeeseen.

Yhtenä innoittajana toiminut perintösirppini.

Ainoa taho, jolla tiesin Suomessa olevan käytännön tietoa ja taitoa sirppeilystä, sekä näkemystä minkälainen treenisirpin tulisi olla, oli Varusseppäin Kilta Turussa. Eipä aikaakaan, kun sirppitilaus oli tehty Marko Saarelta. Nyt vain odotellaan vähän aikaa. Vielä tänä keväänä päästään sitten käytännössäkin tutustumaan sirpin käyttöön. Elonkorjuun aika saattaa tänä vuonna koittaa meillä jo toukokuun loppupuoliskolla…

– M!ka –

Varusseppäin Killan paja, mistä minäkin sirppiäni odottelen.

Warusseppäin Killan seminaarissa Turussa 20.4.2013

Artikkeli on julkaistu alun perin SaHMS:n Savon Miekka-blogissa 29.4.2013.

Kovalla innolla ja tohinalla lähdettiin Turkuun. Ohjelmassa oli Varusseppäin killan seminaari, vetäjänä killanvanhin Marko Saari. Helsingin miekkailukoululla oli samaan aikaan Guy Windsorin Vadi-seminaari, mikä olisi myös kiinnostanut, mutta kaikkea ei voi saada. Onneksi meidän seurasta lähti partio myös Vadi-semmaan ja sieltä lienee luvassa Vadi-oppia Kuopio-Varkaus-akselin treeneihinkin.

Edellisestä Turun vierailusta Marko Saaren vetämästä Varusseppäin killan seminaarista oli jäänyt koko mukana olleelle porukalle hyvä fiilis… ja itse asiassa paljon enemmänkin. Siitä saatiin merkittävää lisäpotkua saksalaisen miekkailun treenaamiseen Kuopiossa.

Lisäoppia, tarkennuksia omaan tekemiseen ja ideoita treenaamiseen oltiin nytkin Turusta hakemassa …ja kaikkea sitä myös saatiin. Tuttuja ihmisiä, tuttu meininki, ei jännittänyt yhtään… no heh heh, ei vaan hartiat oli aluksi korvissa jännityksestä. Sai oikein keskittyä rentouttamaan hartiat ja kädet. Itselleni oli vaatimukset korkealla, että mahdollisimman paljon pitää asiaa saada aivoihin talteen. Kaikkea kun ei kuitenkaan voi päähänsä kasata seitsemän tunnin semmasta. Alkustressailusta kun pääsin, niin loppuhan oli pelkkää tekemisen riemua.

Seminaarin alkupuolisko keskittyi saksalaisen pitkämiekkaan. Marko Saari on ehtinyt perehtyä aiheeseen vuosikymmenen tai pian kai pari vuosikymmentä, niin kyllähän siitä saa omaan hapuilevaan tekemiseen irti uutta oppia ja näkökulmaa. Ja onhan se jo ihan vaan nautittavaa ja avartavaa seurata sellaisen tekemistä, jolla on syvällistä tietoa ja taitoa asiaan, mitä itse vasta opettelee. Tämä on ollut minulle yksi merkittävä innoittaja näissä tosi taitajien vetämissä miekkailuseminaareissa ennenkin. Väkisinkin siitä saa virtaa omaan tekemiseen. Ei ole pienintäkään muka hallussa olevaa asiaa, mitä ei voisi tehdä vielä paljon paremmin, virheistä nyt puhumattakaan.

Seminaarin loppupuoliskolla oli ohjelmassa rinnakkain messeriä ja pitkämiekkaa. Marko esitteli tekniikoita, jotka toimivat noilla molemmilla aseilla. Pitkämiekka ja messer, kahden ja yhden käden ase. Mielenkiintoista, tavallaan niin samanlaista ja silti erilaista. Pieniä valon välähdyksiä oli aivokopassa havaittavissa, mikä on aina miellyttävä tunne.

Kevään mittaan on messeriin tutustuttu pienellä porukalla täällä Kuopiossakin. Käytössä ei tosin ole ollut vielä yhtäkään oikeaa asetta, vain jokunen yhden käden miekka ja puukeppejä, mikä tekee treenaamisen hetkittäin melko fiktiiviseksi. Turun seminaarissa pääsin vähän testailemaan tekniikoita oikealla messerilläkin. Olipa sellainen ”love at first feel” –tunnelma sillä hetkellä! Entistä suuremmalla innolla odottelen omaa messeriäni Unkarista. Harmillisesti ei Turun seminaariin meidän messer-tilaus ehtinyt…

Seitsemän tunnin seminaari on aikamoinen paketti yhteen päivään. Viimeisellä tunnilla eivät aivot enää toimineet niin kun toivoisi. Silti vähän harmitti, kun vilkaisin kelloon ja tajusin, että vartti aikaa jäljellä ja tämän on varmaan pakko olla viimeinen harjoitus. Fiilis oli, että olisi voinut jatkaa vaan eteenpäin, vaikka en kyllä sitä viimeistä harjoitusta edes enää muista, mikä se oli, muuten kun että tosi mielenkiintoinen juttu, jonka loppuverryttely keskeytti…

Illan päätteeksi piipahdettiin vielä Mallaskukossa parantamassa miekkailevaa maailmaa. Oli mukava jutustella parin Turun seuran jäsenen kanssa. Täällä syrjän perällä idässä kun ollaan, niin on mukavaa päästä tutustumaan miekkailuväkeen, vaihtamaan ajatuksia ja kuulemaan mitä muualla puuhaillaan.

–M!ka–