Miekkailuvarusteiden kokoaminen alkaa maskista

– Päivitetty 2.6.2016  –

Kuvassa molemmilla käytössä 1600N maskit sekä maskien päällä olevat takaraivoa ja niskaa suojaavat huput, kaulasuojat, kyynärvarsi- ja kyynärpääsuojat ja miekkailuhousut 350N, sekä vasemmalla pehmusteilla suojatut miekkailukäsineet ja oikealla nahkaiset työkäsineet (kuva: Elisa Hyvärinen).

Miekkailumaski on uuden harrastajan ensimmäinen hankita. Omassa seurassani Kuopiossa Savon Miekassa on vuokrattavana uusille harrastajille, mutta kenenkään ei niitä kannata lähteä vuokrailemaan kuin siihen asti, että saa oman maskin ostettua.

Maskien hinnat ovat noin 90 tai 140 euroa. Edullisemman maskin ja kalliimman maskin ero tulee kangasosien lujuudesta. Halvassa se on 350N ja kalliimmassa merkittävästi parempi 1600N.  Kuopiossa Savon Miekalta voi ostaa suoraan mustia 1600N Hema-maskeja, joten Kuopion kulmilla kannattaa kysellä varastotilannetta.

Perustreeneissä halvempikin maski riittää, jos ei halua maskiin lähteä rahaa panostamaan. Eron huomaa sitten kohtuullisen hyvin kaulaan tulevassa pistossa, kun vähän kovemmin treenaa. Se tosin vaatii mielellään jo vähän lisäsuojaa kaulaan muutenkin.

Mustat hema-maskit ovat käytännössä samaa tavaraa, kun urheilumiekkailun valkoiset kalpa-maskit, eli nekin käyvät tähän lajiin hyvin. Mustat hema-maskit ovat muutaman euron kalliimpia, mutta niiden etuna on, etteivät nuhraantuminen tule esille.

Keväällä 2016 on markkinoille tullut myös PBT:n hema-käyttöön paranneltu 1600N ”Warrior” maski, jossa verkko ulottuu 5cm pidemmälle taakse kuin tavallisessa 1600N miekkailukypärässä, siten antaen lisäsuojaa takaraivon puolelle. Lisäksi verkkoa on vahvistettu otsan kohdalta. Hintaa tällä on parikymppiä enemmän kuin tavallisella 1600N-maskilla. Warrior-maskin kohdalla kannattaa huomioida, että takaraivon suojaukseen normimaskeille suunnitellut suojahuput eivät asetu tähän maskiin.

Lajin aloittamiseen ei alkuunsa tarvise ei muita suojavarusteita kun miekkailumaskin. Halvat nahkakäsineet ovat hyvä lisuke. Esim. nahkaiset työkäsineet rautakaupasta sopivat hyvin ja maksavat vain noin 5 euroa pari. Pitkävartiset suojapehmusteilla varustetut hema-hanskat pitkillä varsilla ovat sellainen kalliimpi ja merkittävästi parempi käsineratkaisu.

Monen harrastajan suojavarustus on varsin pitkään, jopa vuosia, pelkkä maski ja käsineet, mutta suojavarusteiden hankinta on kyllä miekkailun oppimiselle eduksi jollain aikavälillä. Kaikkea ei silti tarvitse lähteä kerralla haalimaan. Varusteita kannattaa lähteä kokoamaan palapalalta mahdollisimman järkevässä järjestyksessä.

Maskin jälkeen seuraava olennainen hankinta ovat kovat, sormia hyvin suojaavat miekkailuhanskat/-gauntletit. Seuraavat sitten kyynärpää-kyynärvarsisuojat ja kaulasuojus. Noilla varusteilla pääsee jo aika napakkaan treenaamiseen.

Rintakehän suojaaminen on sitten seuraava vaihe. Muovinen urheilumiekkailun ”plastron” -rintasuojus maksaa vain noin 25 euroa. Se antaa suojaa itsekseenkin pistoja vastaan, mutta takki kannattaa siihen päälle joskus hommata. Edullisimmat asiaankuuluvat miekkailutakit maksavat noin 170-250 euroa.

Siinä vaiheessa, kun varusteet antavat mahdollisuuden vähän räväkämpään treenaamiseen, riski saada osumia miekkailumaskissa suojaamattomana olevaan takaraivoon kasvaa. Viimeistään miekkailutakin hankintavaiheessa, tai jo aikaisemminkin olisi hyvä hommata takaraivoa ja niskaa suojaava maskin päälle tuleva huppu. Edullisimmillaan näitä löytyy noin 70 eurolla.

Sitten mennään jalkojen suojaukseen… Polvi- ja säärisuojat ovat siellä olennaiset. Miekkailuhousut ovat myös hyödyksi varusteiden istuvuuden kannata ja ovat myös asiallinen suojavarustus, joissa suojalujuutta löytyy 350N verran. Niitä löytyy edullisimmillaan vain noin 70 eurolla.

Alasuoja on myös enemmän kuin tarpeellinen varuste. Hinta on pari kymppiä tai allekin. Itse hommaisin sen mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.

Kuvassa molemmilla on käytössä täysi vapaamiekkailuvarustus (kuva: Mirja Kuronen).

LUE MYÖS:
Miekkailumaskeissa on eroa

Katkesiko eurooppalaisen miekkailun perinne vai ei?

Miekkailua 1763 (kuva: Wikipedia)

Heman, eli historiallisen miekkailun kohdalla on vanhastaan totuttu sanomaan, jotain tyyliin ”yhteistä historiallisille eurooppalaisille taistelutaidoille on se, että elävä perinne on ehtinyt katketa.” Noin luki minunkin hemahistoriikissa aikaisemmin, mutta onko asia oikeasti näin? Tarkemmin ilmaistuna täytyisi sanoa, hemassa keskitytään sellaisiin miekkailun tyylisuuntiin, joiden elävä perinne on katkennut, mutta miten on eurooppalaisen miekkailun elävän perinteen kanssa?

Tuliaseiden kehittymisen myötä miekat, keihäät ja muut teräaseet muuttuivat vanhanaikaiseksi ja käytännönläheisesti asioihin suhtautuvat eurooppalaiset jättivät vanhentuneet opit ja aseet sivuun. Mutta katkesiko miekkailun perinne ja suullinen perimätieto todellisuudessa? Mihin se katkesi? Siihenkö, että jotkut suuret mestarit oppeineen jäivät unohduksiin? Vai katkesiko perinne lainkaan? Nykyinen urheilumiekkailu on eurooppalaista perua, voi hyvin ja edustaa omalla tavallaan katkeamatonta ja elävää eurooppalaista miekkailutaidon perinnettä.

Elävästä perinteestä on jäänyt pois suuri kirjo erilaisia aseita, mutta katkesiko perinne siihen? Jos miekkailun historiaa silmäilee vähän tarkemmin, niin jo heman historiallisella aikakaudella aseet ja opit vaihtuivat vuosisatojen kuluessa. Ja varhaisemmissakin lähteissä tuodaan ilmi, että oppi on vuosisatoja vanhaa ja viitataan suoraan tai epäsuorasti unohdettuihin mestareihin. Aseet vaihtuivat hiljaksiin vuosisatojen kuluessa. Pitkämiekka syrjäytti yhdenkäden miekan ja kilven. Pitkämiekan varhaiset mestarin Johannes Liechtenauer ja Fiore dei Liberi kokosivat oppejaan vanhemmilta historian hämäriin kadonneilta miekkailun mestareilta. Philippo Vadi seurasi Fioren jäljillä, mutta pitkämiekka vaihtui muihin välineisiin italialaisessa koulukunnassa bolognalaisen koulukunnan käsittelyssä. Liechtenauerin koulukunta eli muutaman sata vuotta, mutta jäi rapiirin varjoon jne. Välineiden muokkautumisen loppupäässä ovat nykyaikaisen urheilumiekkailun välineet. Voidaanko sanoa, että perinne on katkennut, jos joitakin välineitä ei enää löydy ja oppimestareiden nimet vaihtuvat uusiin?

Miekkailutapahtuma Düsseldorfissa 1500-luvun lopulla (kuva: Wikipedia).

Katkesiko eurooppalaisen historiallisen miekkailun perinne, syntyäkseen tuhkasta uudelleen urheilumiekkailuna? Esimerkiksi Liechtenauerin pitkään elänyt perinne kyllä katkesi, mutta katkesiko eurooppalaisen miekkailun perinne jossain vaiheessa? Ei siinä oikeasti tainnut niin käydä…

Eräs urheilumiekkailija totesi minulle, että hän pystyy nimeämään valmentajansa valmentajia 1800-luvun puoleenväliin saakka. Ennen näitä nimettävissä olevia valmentajia on ollut muita, joiden nimet ovat hävinneet. Näiden valmentajien oppilaissa on olympiavoittajia ja myös kaksintaistelijoita, joita on kaiketi dokumentoitu vähemmän tarkasti, siitä sattuneesta syystä, että kaksintaistelut olivat ajan kuluessa muuttuneet laittomiksi ja olleet pääosin aina, oikeudellisia kaksintaisteluita lukuun ottamatta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan tässä yhteydessä mainita, että Suomessa 1930-50 -luvuilla opettanut italialainen mestari Edoardo Alaimo olisi ollut Suomessa nimenomaan paossa kaksintaistelun oikeudellisia seuraamuksia.

Onko miekkailun perinne katkennut siis sitä kautta, että välineet ovat muuttuneet? Liechtenauerin pitkämiekkaopit perustuvat vanhempaa messer-perinteeseen. Väline muuttui, mutta perinne jatkoi elämäänsä mukautuen uuden ajan haasteisiin. Joachim Meyerin 1500-luvun jälkipuoliskon pitkämiekkaopeissa ollaan miekkailusaleilla harrastamassa, ei niinkään tappamassa vastustajia. Liechtenauerin oppi muokkaantui ajan henkeen, mutta perinne ei siihen kuollut. Uudet opit syrjäyttivät Liechtenauerin koulukunnan, mutta eurooppalaisen miekkailun perinne jatkoi elämäänsä oppien ja aseiden muuttuessa. Kehityksen loppupäässä ollaan modernissa urheilumiekkailussa.

Kilpaileminen ei kelpaa eroksi urheilumiekkailun ja heman välille. Urheilumiekkailua harrastetaan myös ilman kilpailutavoitteita ja hemaa kilpailunäkökulmasta. Sekä urheilumiekkailusta, että hemasta löytyy useampia miekkailun lajeja. Heman sisällä pystyy tekemään nipun karkeita aikakausirajauksia keskiajalta 1800-luvulle ja sieltä suoraan urheilumiekkailuun, kaikki samaa eurooppalaista miekkailun perinnettä.

Miekkailua vuonna 2012 (Kuva: Wikipedia)

Urheilumiekkailun näkökulmasta eurooppalaisen miekkailun perinne on siis selkeän katkeamaton. Heidän näkökulmastaan hema-toiminnan tavoite eri aikakausien aseiden ja tyylien uudelleenherättämisestä vain vahvistaa ja tukee entisestään tätä jo olemassa olevaa vahvaa perinnettä. Näin ajateltuna elävän eurooppalaisen miekkailuperinteen kieltäminen on tarpeetonta vastakkainasettelua, jossa heman olemassaoloa perustellaan aika tyhjillä poissulkemisen argumenteilla.

Ehkä moderni elävä perinne ei ole sitä, mitä joku hema-harrastaja mahdollisesti siltä toivoo, mutta sekään seikka ei tee perinteestä katkennutta. Kuolleen eurooppalaisen miekkailuperinteen myytin ylläpitäminen ja levittäminen ei tee oikeutta miekkailun historialle.

Lienee syytä yhtyä urheilumiekkailijan näkemykseen ja tunnustaa, että tänäkin päivänä on valtava määrä miekkailumestareita, jotka opettavat miekkailijoitaan ja se on hieno todistus eurooppalaisen miekkailuperinteen elinvoimasta.

Saksalaista vai pyhäroomalaista miekkailua?

Fiilaten ja höyläten.

Kuka teistä luuli harrastavansa ”saksalaista miekkailua”? Antakaa minun nauraa!Perustellusti väitän teidän harrastavan pyhäroomalaista miekkailua tai jompaa kumpaa sen alalajia.

Nykyään puhutaan yleisesti Hemassa eli historiallisessa miekkailussa saksalaisesta miekkailusta ja sillä viitataan saksalaiseen koulukuntaan, erotuksena monista muista Heman suuntauksista. Saksalainen miekkailu on todellisuudessa enemmän kuin miekkailu ja enemmän kuin sen tunnetuin osa, Liechtenauerin oppi. Keskiajalta ja renessanssin ajalta löytyy aseita joka lähtöön ja useampi Liechtenauerista erillinen ”koulukunta”. Mutta annetaan niiden olla juuri nyt. Viilataan saksalaisuutta noin laajemmassa käsityksessä.

Talhoffer on pyhäroomalaiskeisarikunnallisen miekkailun tunnetuimpia nimiä.

MIKÄ SE SEMMOINEN SAKSALAINEN MIEKKAILU ON?

”Saksalaisesta miekkailu”, hiertää joskus pilkunviilaajia, kerää heidän huomionsa ja nostattaa sormen pystyyn, riippumatta mihin saksalaiseen koulukuntaan tai aseeseen sillä viitataankaan. Eihän SAKSAA ollut olemassa ennen kuin modernilla ajalla! Tämä on tosiasia, mitä ei voi sivuuttaa!

Kunst des Fechtens, ”miekkailun taito”, taisivat aikalaiset asiaa kuvailla. Silloiset ihmiset opettelivat oppeja hyötykäyttöön, eikä taistelutaitojen nimikkeillä tainnut olla niin väliä, jos tekniikat toimivat. …mutta rajoittuneita kun olivat, niin eivät ymmärtäneet, että kyse on ihan liian epämääräisestä termistä tulevaisuuden ihmisille, jotka tutkailevat miekkailun oppeja vuosisatojen ajalta.

Taistelun taitoon lipsuu joidenkin mielestä mukaan ihan kaikki kamppailulajit menneestä nykyaikaan. Ajatusmalli sopisi varmasti juuri nappiin 1400-luvun eurooppalaisella miekkailumestarille hänen omana aikanaan. Hänelle toimiva oppi on hyödyllistä, pitää hengissä ja leivänsyrjässä kiinni, kaikki muu joutaa jättää huomiotta.

Vaan toista on monimutkaisena nykyaikana, kun henki, tai kovin monella leipäkään ei ole taistelutaidoissa kiinni. Ihmiset harrastavat ihan vaan omaksi ilokseen lukuisia reaalimaailmassa varsin hyödyttömiä kamppailulajeja. Ei mahda mitään, että nykyaikaisella perspektiivillä kaivataan helposti ymmärrettäviä ja helposti suuhun sattuvia tarkennuksia tai yleistermejä. ”Miekkailun taito” voi vähän hämätä, varsinkin, kun asioita käännellään eri kielille eri puolilla maailmaa. Miekkailuun liittyvän taistelun taitohan kukki ihan kirjaimellisestikin esimerkiksi jo Liechtenauerin aikalaisen Fiore dei Liberin toimesta Italiassa, heti siinä Alppien eteläpuolella, vaikka ei kai ollut osa ”saksalaista miekkailun taitoa”. Heille kummallekaan ei rajoittava määrittely ehkä ollut tarpeen, mutta moni kokee sen tarpeelliseksi yli puoli vuosituhatta myöhemmin…

SAKSA JOTA EI OLLUT

Silloiseen monikulttuuriseen ja hajanaiseen Keisarikuntaan kuului 350–390 enemmän tai vähemmän itsenäistä ruhtinaskuntaa, kaupunkia tai kirkollista aluetta. Puhuttuja kieliäkin löytyy vaikka muille jakaa, kertoo Pilkun Viilaaja.

Näin on. Valtakunnan ydinalueen muodosti tosin saksalainen kielialue, mutta reuna-alueilla mukana oli iso siivu muutakin Keski-Eurooppaa eri kielineen. Keskiajalla saksankieliä ja kulttuureita löytyi sitten vielä useampiakin, voisi Pilkun Viilaajalle vielä lisätä …ja kaikki kirjoittelivat saksaa vähän miten sattuu, kun kirjakielikin on myöhempää perua.

…mutta yhtä kaikki, ”saksalainen” on epämääräinen termi. Etsitään siis se sulavampi määritelmä! Viilaajan hattu päähän, viila kouraan ja töihin!

MIKÄ-MIKÄ MAA?

Tällä hetkellä tiedossa oleva vanhin saksalainen miekkailumanuaali Walpurgis fechtbuch (I.33) on 1200-luvun lopusta, joten lienee kohtuullista aloittaa ”Saksan” oikean nimen selvittely hieman taaempaa historiasta. Pysytään kuitenkin toisella vuosituhannella, jolla valtakunta säilyi yli 800 vuotta, vaikka nimeä välillä vähän säädettiinkin.

Keisari Konrad II:n alaisuuteen kuuluvia maita kutsuttiin Rooman keisarikunnaksi vuonna 1034. Valtakunnan pyhyys havaittiin vasta reilut sata vuotta myöhemmin, mutta samalla roomalaisuus pääsi hetkeksi unohtumaan, sillä 1157 valtakuntaa tituleerattiin Pyhäksi keisarikunnaksi.

Näiltä ajoilta ei miekkailumanuaaleja ole löytynyt, joten Pilkun Viilaajille nämä nimet ovat vähän toisarvoisia.

Ensimmäiset tunnetut ”saksalaiset” miekkailulähteet ovat 1200-luvun lopusta, joten oikeaan asiaan päästään vuonna 1254, kun valtakuntaa kutsutaan nimellä Pyhä roomalainen keisarikunta, aluksi latinaksi Sacrum (siunattu) ja myöhemmin saksaksi Heilig (pyhä/siunattu). Tällä nimikkeellä päästään eteenpäin kaksi ja puoli vuosisataa.

1512 valtakunnasta käytetään jälleen uutta nimeä. Nyt se on Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ”Heiliges Römisches Reich Deutscher Nation”.

Siitäpä sitten viilaamaan oikeaoppinen termi ”saksalaiselle” miekkailulle…

”PRK!”, sanoi Liechtenauer.

PYHÄROOMALAIS-KEISARIKUNNALLISTA MIEKKAILUA 1254-1511

1254-1511 aikaväli sisältää vanhimmat tunnetut ”saksalaisen” miekkailun lähteet, koko 1400-luvun kultakauden ja vähän seuraavaakin vuosisataa. Nämä lähteet ovat selkeästi ja helposti määriteltävissä ”pyhäroomalaiskeisarikunnalliseksi miekkailuksi”. Napakka ja selkeä termi. Suomeksi lyhennettynä tuttavallisesti PRK-miekkailua.

1200-luvun lopun Walpurgis fechtbuch, 1300-luvulla vaikuttanut Johannes Liechtenauer, Liechtenauerin koulukunnan ensimmäinen kirjallinen lähde Döbringer fechtbuch (Ms. 3227a) 1300-luvun lopulta ja varhaiset tunnetut mestarit Hanko Döbringerin ohessa Andres Jud, Jost von der Nyssen, ja Niklaus Preuss, 1400-luvun isot nimet kuten Hans Talhoffer, Peter von Danzig, Sigmund Ringeck, Paulus Kal ja Peter Falkner, sekä koko Gladiatoria-suuntaus ovat kaikki tätä Pyhäroomalaiskeisarikunnallista miekkailua.

SAKSALAISPYHÄROOMALAISVALTAKUNNALLISTA MIEKKAILUA 1512-1806

Vuodesta 1512 lähtien voidaan sitten viitata jo vähän rennommin ”saksalaiseen” miekkailuun, kunhan muutkin määreet ovat kohdillaan: Tuona vuonna alkanut ”nimikausi” kesti aina Austerlitzin taisteluun ja Pressburgin rauhan saakka vuoden 1805 lopulle. Tulloinhan tämä tuhatvuotinen valtakunta romahti Napoleonin jalkoihin ja lakkasi olemasta. (Tilalle Napoleon pykäisi lyhytikäisen Reinin liiton 1806-13. Saksan liitto perustettiin Wienin kongressissa 1815. Mainittakoon vielä, että viimeinen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari kuoli vasta 1835).

Vuodesta 1512 eteenpäin miekkailumanuaaleissa käsitellään siis Pyhäsaksalais-roomalaiskeisarikunnallista miekkailua. Tosin ”keisarillisuus” on tässä vähän väärä termi, vaikka keisarikunnassa edelleen ollaankin, kun valtakunnan saksalainen nimi Heiliges Römisches Reich Deutscher Nation kääntyy suomeksi Saksan kansakunnan pyhä roomalainen valtakunta.

Jos unohdetaan suomenkieleen vakiintunut ”keisarin” sisältävä käännös, mikä on mielestäni oikea ratkaisu, on vuodesta 1512 lähtien ”saksalainen miekkailu” paremminkin saksalaispyhäroomalaisvaltakunnallista miekkailua.

Myöhemmät mestarit Paulus Hector Mair ja Joachim Meÿer ovat varmaankin saksalaispyhäroomalaisvaltakunnallisen miekkailun kuuluisimpia edustajia. Antonius Rast ja Albrecht Dürer ovat sellaisia rasittavia rajatapauksia, jotka ehtivät toimia vuoden 1512 molemmin puolin, mutta voisi ehkä sijoittaa saksalaispyhäroomalaisvaltakunnallisen miekkailuun.

Pyhäsaksalais-roomalaiskeisarikunnallisen miekkailun suurnimi Paulus Hector Mair

Yhteistermi 1200-luvulta 1800-luvulle:
PYHÄROOMALAINEN MIEKKAILU

Voi olla, että joku harrastaja haluaa yhdistää pyhäroomalaiskeisarikunnallisen (1254-1511) ja saksalaispyhäroomalaisvaltakunnallisen (1512-1805) miekkailun yhdeksi kategoriaksi…

Itse kuulunen niihin ylimalkaisiin harrastajiin, joille kelpaisi yhtenäisnimikin, vaikka varhaisemman ja myöhäisemmän Liechtenauerin opin ero onkin hyvä ymmärtää, jos lähteiden kanssa puuhastelu kiinnostaa.

Yhtenäisnimike kyllä löytyykin varsin helposti. Voimme hyvillä mielin käyttää ”saksalaisesta miekkailusta” selkeästi oikeaoppisempaa nimikettä, jossa löytyvät määreet ovat Valtakunnan nimessä yhteneväiset 1200-luvulta 1800-luvun alkuun. ”Pyhäroomalainen” löytyy molemmissa nimikkeissä ja kattaa hyvin ”saksalaisena” tituleeratun historiallisen miekkailun aikakauden.

Lajimme laajempi yleisnimi olkoon siis ”pyhäroomalainen miekkailu”. Suomeksi lajin lyhenteenä voisi olla vaikkapa Pyro, englanniksi Horo ja saksaksi Herö. Lyhenteet eivät paljoa Hemalle kalpene.

”Saksalainen miekkailu”
PARI VIRKETTÄ VIRHEELLISEN TERMIN PUOLESTA

Oikeaoppisten pyhäroomalaiskeisarikunnallisen, saksalaispyhäroomalais-valtakunnallisen ja pyhäroomalaisen miekkailun termien rinnalla mielessä kummittelee edelleen helposti suuhun sattuva ja jotenkin paremmin sisältöä kuvaava ”saksalainen miekkailu”…

Miten sitä nimikettä voisi perustella? Kunst des Fechtens on saksankielinen ja aikaisten käyttämä termi, pääosa lähteistä on saksankielistä ja vähäisempi osa latinaa. Saksalaisen miekkailun ydinalue sijoittui selkeästi 1400-luvulla eteläiseen Saksaan Swabiaan ja Franconiaan, saksankieliselle alueelle ja sen reuna-alueille, jotka niin ikään olivat saksankielistä seutua. Tärkeitä keskuksia olivat saksalaiset ja saksankieliset kaupungit Augsburg, Frankfurt ja Nürnberg. 1500-luvulla noilla samoilla seuduilla syntyi Federfechten -miekkailukilpailujen perinne. 1400-luvulta lähtien toiminut miekkailumestarien kilta Marxbrüder kokoontui vuosittain nimenomaan Frankfurtissa. Kilpaileva Federfechter, perustettiin Prahassa vasta vuonna 1570.  Aika umpisaksalaiselta näyttää, lukuun ottamatta tuota viimeisenä mainittua Prahaa, jossa tosin saksalaisuus oli enempi pinnassa tuolloin kun nykyään, mutta silloin koko homma oli jo hieman hiipumaan päin. Jos sitä ei niin pahaa virhettä tekisikään, jos pyhäroomalaista miekkailua saksalaiseksi erehtyisi kutsumaankin…

AI NIIN…

Tiesittekö, että niin sanottua ”italialaista” koulukuntaa edustava Fiore dei Liberi oli kotoisin Aquileiasta, joka oli osa Pyhää roomalaista keisarikuntaa. Hänen synnyinkaupunki oli Cividale del Friuli, alueella jossa saksan, italian ja slovenian kielialueet sekoittuivat. Fiore dei Liberi kirjoitti italiaksi mutta-mutta…

Koko Italia pitäisi ehkä viilata pois. Italiahan syntyi vasta vuonna 1861 ja italialaiset vasta sitäkin myöhemmin. Italian kuningaskunnan ensimmäisessä parlamentissa kerrotaan yhden puhujan todenneen ”Me olemme tehneet Italian. Nyt meidän täytyy tehdä italialaiset” (J. Glover: Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria).

Missä se viila nyt olikaan…